Aaroninparta

(Saxifraga stolonifera)

Kukapa meistä ei muistaisi mummolan tai lapsuudenkotimme amppelista riippuvaa vaatimatonta kasvia, jonka lehtiruusukkeet kasvavat hentojen punavartisten versojen päissä? Röyhyinä esiintyvät pienet, valkoiset tai vaaleanpunaiset kukat eivät kummoisia ole, vaikka juuri niiden kahdesta, pujoparran tapaan riippuvasta suurimmasta terälehdestä kasvi on saanut nimensä. Parran tuovat mieleen versojen lisäksi kasvin pyöreät, nukkapintaiset lehdet. Tummanvihreät ja vaalean kirjavat, verkkopintaiset lehdet ovat alta punertavat. Kasvin sanotaan olevan kotoisin Japanista ja Kiinasta. Suomessa aaroninpartaa on pidetty huonekasvina jo 1800-luvun puolella.

Aaroninparta viihtyy puolivarjoisessa ja viileässä kasvupaikassa. Se pitää tasaisesta, mielellään päivittäisestä kastelusta, kunhan alusvadilla ei ole vettä. Talvella kastelu saa olla niukempaa. Myös lannoituksessa on syytä pitää taukoa sydäntalven aikana. Kasvi hyötyy runsaasta sumutuksesta. Kukinnan jälkeen kasvi tarvitsee lyhyen lepokauden, jolloin se on pidettävä kuivempana kuin kasvaessaan. Keväällä vaihdetaan multa ja ruukku entistä isompaan, mutta ei kuitenkaan liian tilavaan. Vapaana riippuva 'parta' on vedolle arka.

Ahkeraliisa

(Impatiens walleriana)

Ahkeraliisa on nimensä veroinen, läpi vuoden kukkiva afrikkalaisperäinen kasvi. Tämä joskus 'iloseksipojaksikin' mainittu kukka kaunisti köyhiäkin torppia jo 1800-luvun lopulla. Varsinaiseen suosioon se nousi jugendin eli kansallisromantiikan aikana. Matalakasvuisen kukkijan mehevät varret ja lehdet ovat vaaleanvihreitä. Yksinkertaisisissa punaisissa, vaaleanpunaisissa, sinipunaisissa tai valkoisia kukissa on pitkä, ohut kannus. Nykyisin ahkeraliisasta tavataan myös kerrottuja muunnoksia.

Jotta ahkeraliisa jaksaa kukkia, sitä on syytä kastella ahkerasti, välistä kahdestikin päivässä. Talvella kukkaa ei tarvitse lannoittaa, vaan multa saa olla kuivahkoa. Viileästä liisa pitää. Keväisen mullanvaihdon yhteydessä leikataan myös varret. Siinäkin mielessä kukka on kiitollinen kasvatettava, että pistokkaat juurtuvat mihin aikaan vuodesta tahansa.

Amaryllis

(Hippeastrum hortonum)

Suosittu joulunajan sipulikasvi amaryllis tunnetaan myös (jalo)ritarinkukkana. Ruotsinkielisillä alueilla sitä on kutsuttu nimella 'äkta makar' ja Adam och Eva. Aviopari-nimitys johtuu kukkien asettumisesta pareittain, selät vastakkain – kuin vanhat avioparit ikään. Luonnonvaraisena amaryllis kasvaa Keski- ja Etelä-Amerikan trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla. Euroopassa sitä on jalostettu jo 1760-luvulta lähtien. Amaryllis mainitaan mm tanskalaisen Esaias Fleicherin 1780-luvulla ilmestyneessä Puutarhakirjassa. Suomessa kukkaa on kasvatettu 1830-luvulta alkaen. Biedermeierin aikaan se oli varsinainen muotikukka. Amarylliksen pienikukkainen muunnos on kevättalvella kukintonsa avaava, Brasiliasta kotoisin oleva maatias- eli talonpoikaislilja/amaryllis.

Kaupasta ostettavia käsiteltyjä sipuleita voi istuttaa syys-lokakuussa, muita joulu-tammikuussa. Melkein puolet sipulista jätetään mullan pinnalle. Valoisassa pidettävää sipulia kastellaan aluksi vain vähän, kasvun edistyessä runsaammin. Amaryllistä kannattaa lannoittaa kukinnan alusta lehtien kuihtutumiseen saakka. Kuihtuneita lehtiä ei pidä riipiä pois, sillä niiden juurissa kasvavat sivusipulit, joista kasvia voi lisätä. Lepotilassa oleva sipuli saa kuivahtaa kaikessa rauhassa. Jotkut ovat onnistuneet runsastamaan amarylliksen kukintaa pitämällä sipuleita kesäisin puutarhassa palaneella hevosenlannalla höystetyssä mullassa. Ja sitähän Kaustisen kaltaisessa ravipitäjässä riittää! Ennen yöpakkasia sipulit on muistettava istuttaa ruukkuihin ja nostaa sisätiloihin.

Kuvassa maatiaisamaryllis

Amazoninlilja

(Eucharis amazonica)

Vienosti tuoksuva, kiiltävälehtinen amatsoninlilja on kotoisin Kolumbian vuoristosta, josta se tuotiin Eurooppaan 1800-luvulla. Eräiden tietojen mukaan sen sipuleita olisi kasvatettu kasvihuoneissa jo 1860-luvulla. Kauppapuutarhat ottivat amatsoninliljan valikoimiinsa 1900-luvun taitteessa. Aluksi puhtaanvalkeat kukinnot olivat alkutalvisin suosittuja leikkokukkia. Siitä ei ollut pitkä matka siihen, kun säätyläiset alkoivat kasvattaa sitä huonekasvina. Valossa ja puolivarjossa viihtyvän amatsoninliljan kasvurytmi on muihin kasveihin verraten nurinkurinen: talvisen kukinnan jälkeen se pitäisi saada kesäksi lepoon. Parhaiten se onnistuu siirtämällä kasvi kesäkuukausina puolivarjoon parvekkeelle tai puutarhaan (syreeni)pensaan alle. Hallaa kasvi ei kuitenkaan siedä, joten mittaria on syytä tarkkailla ja toimittaa ruukku ajoissa suojaan. Kasvi on muuten hyvinkin helppohoitoinen, sillä multaa ei tarvitse vaihtaa joka vuosi. Pelkkä pintamullan lisäys vuosittain riittää. Amatsoninlilja rakastaa sumutusta kuten monet muutkin huonekasvit.

Annansilmä

(Begonia x cheimantra)

Ranskalainen puutarhuri Victor Lorraine risteytti eteläafrikkalaisen valkokukkaisen pullobegonian (Begonia dregei) ja punakukkaisen somalialaisen sokotranbegonian (Begonia socotrana) 1891. Näin syntyi annansilmä eli joulubegonia. Risteyttäjä antoi sille nimen "Gloire de Lorraine". Kukka sai useita seuraajia erityisesti Saksassa ja Yhdysvalloissa. Maailmanlaajuista suosiota ovat saaneet myös ruotsalaislajikkeet "Eges favorit" ja "Solbacken". Asuntojen lämmetessä 1960-luvulle tultaessa vuosikymmeniä suosittuna joulukukkana toiminut annansilmä joutui luovuttamaan paikkansa joulutähdelle. Uudet, keskuslämitysilmaa entistä paremmin kestäneet lajikkeet ovat tuoneet annansilmän takaisin kauppapuutarhojen tuotteisiin. Annansilmän tummanvihreät lehdet ovat herttamaiset tai pyöreät. Mehevä- ja paksuvartisessa annansilmässä on vaalean- tai tummanpunaiset tai valkoiset kukat, joiden keskus on keltainen.

Yleensä ihmiset hankkivat kaupasta nuppuisia kasveja. Annansilmää ostettaessa kannattaa valita kuitenkin yksilö, jonka kukat ovat suurimmaksi osaksi avautuneet, sillä siirrossa nuput saattavat varista niin, että kotiin saadaankin viherkasvi. Kukka ei pidä suoranaisesta auringonpaisteesta, mikä ei Suomen oloissa ole joulun aikaan ongelma. Vaikka nykyiset lajikkeet kestävätkin normaalia huoneenlämpöä, totuus on, että mitä alhaisempi huonelämpötila on, sitä pitempään kevääseen annansilmä jaksaa muodostaa nuppuja. Liika kastelu mädännyttää juuret. Multa saa kuivahtaa välillä, mutta liian pitkä kasteluväli saa nuput putoamaan.

Anopinkieli

(Sansevieria trifasciata)

Funktionalismin ajan muotikukka tunnetaan myös pistinkukan nimellä. Läntisestä Afrikasta löydetty kasvi on sitkeimpiä ja vaatimattomimpia huonekasvejamme. Pitkissä miekkamaisisissa tummanvihreissä kiiltävissä lehdissä on tummia poikkijuovia ja"Laurentii"-lajikkeella keltaiset reunukset. Kasvi kukkii harvoin.

Puolivarjossa tai auringossa viihtyvä anopinkieli sietää kuivaakin ilmaa. Talvella on varottava liikakastelua, mutta kesällä kasvia saa kastella kohtuullisesti ja lannoittaa parin viikon välein. Multaa tarvitsee vaihtaa vain, jos entinen ruukku käy pieneksi. 

Apostolinmiekka

(Neomarica northiana)

Tieteellisten nimien vaihtumisen vuoksi apostoliniirikseksi, -kukaksi ja -liljaksikin nimitetyn apostolinmiekan historiaa ei tiedetä. Säätyläisten kodeista otetuissa valokuvissa sitä ei näy. Sen sijaan maaseudun mökeissä apstolinmiekka oli tuttu kasvi jo viime vuosisadan alkupuolella. Kukkakaupoista sitä harvoin saa, mutta monen itseään kunnioittavan kasviharrastajan ikkunalaudalta apostolinmiekka löytyy. Kasvin noin viiden sentin levyiset ja puolen metrin mittaiset lehdet ovat asettuneet viuhkamaisesti. Kukan on sanottu kukkivan vasta, kun lehtiä on 12, siitä nimitys apostolinmiekka. Iiristä muistuttava violetin ja keltaisen kirjava kukinto kestää vain yhden päivän. Kukittuaan vana taipuu maata kohti ja tuottaa pistokkaan, jonka voi istuttaa uuteen ruukkuun.

Helppohoitoinen apostolinmiekka viihtyy ja kukkii puolivarjossakin. Mullakseen kasvi toivoo kuohkean lehtimullan, kasvuturpeen ja hiekan seosta, joka pidetään tasaisen kosteana. Äkillinen kuivahtaminen saattaa näkyä lehtien kärkien kuivumisena. Ne voi kuitenkin huoleti leikata kasvin vahingoittumatta. Nuorille kasveille multa vaihdetaan vuosittain; vanhemmille yksilöille riittää pintamullan vaihto. 

Araukaria

(Araukaria heterophylla)

Araukarian löytymisestä on kiitettävä kapteeni James Cookia, joka havaitsi vuoden 1775 vaiheilla pitsimäisillä viuhkaversoilla koreilevan kaunottaren Tyynen valtameren alueella Norfolkin ja Philipin saarilla. Siitä syystä ainavihantaa havupuuta, kotoisen kuusemme sukulaista kutsutaan Norfolkinaraukariaksi. Meillä se tunnetaan myös huonekuusena. Sen lehdet ovat neulasmaiset ja oksat kasvavat säännöllisinä kiehkuroina. Araukaria oli suosittu viileiden salien huonekasvi 1900-luvun alussa, mutta keskuslämmityksen myötä se vähitellen jäi pois muodista. Viime vuosina viljely on yleistynyt hieman. Huonekuusi vie vähemmän tilaa kuin palmu ja se sopii pieneenkin asuntoon. Tavallista kuusta muistuttava huonekuusi on suosittu joulupuu nykyajan pienissä asunnoissa.

Jokainen Hermann Hessen Arosusi-romaanin lukenut muistaa portaikossa kasvavan araukarian. Kasvi ei tosiaankaan säikähdä vetoa. Parhaiten se viihtyy itäikkunalla ja on kiitollinen, jos huoneeseen tulee hajavaloa. Kalkitsemattoman turpeen, hiekan ja hyvän kasvimullan seos on pidettävä tasaisen kosteana. Tavallisella nestemäisellä lannoitteella kasteltava multa ei saa kuivahtaa. Kesäksi kasvin voi nostaa ulos puolivarjoon. Multaakaan ei tarvitse vaihtaa kuin joka toinen tai kolmas vuosi. Isommat kasvit selviävät pelkällä pintamullan vaihdolla.

Aralia

( Fatsia japonica)

Japanista ja Koreasta peräisin olevalla huonearalia saapui Eurooppaan 1838. Suomessakin sitä on kasvatettu huonekasvina yli 160 vuotta. Lehtien muodon vuoksi tätä uusrokokooajan uutuutta säätyläiskotien kasvivalikoimassa on nimitetty joskus huonevaahteraksi. Vaikka aralia saattaa vanhemmiten innostua kasvattamaan lehtien keskeltä vaikeasti erottuvan vihertävänkeltaisen kukinnon, sitä pidetään ennen kaikkea viherkasvina.

Aralia on vaativa kasvatettava. Sen on sanottu kiintyvän hoitajansa kastelutapoihin. Jopa toisenlämpöinen vesi voi saada aralian pudottamaan lehtensä. Sen se tekee tosin liian hämärässä kasvupaikassakin. Parhaiten aralia viihtyy runsaassa hajavalossa suhteellisen viileässä huoneessa. Kasvun aikana multa saa olla märkää, mutta liikakastelu voi jopa tappaa kasvin. Kostea ilma olisi viihtymisen kannalta tärkeää. Lehdet pysyvät kiiltävinä, jos ne sumutetaan alapuolelta. Kukkaa lannoitetaan kesäisin parin viikon välein mieluiten vedellä, johon on sekoitettu runsaasti typpeä sisältävää sarvilastua, jos sitä on saatavilla. Hiekansekainen multa vaihdetaan huhtikuussa. Vanhat huonekasvikirjat suosittelevat kompostimullan, saven ja hiekan seosta. Pääasia mullan vaihtajalle on huolehtia, että aralia istutetaan riittävän tilavaan ruukkuun.

Engelmanninsiilikaktus

(Echinocereus engelmannii)

Mansikkasiilikaktus eli Engelmannin siilikaktus esiintyy yleisesti Yhdysvaltojen lounaisosan aavikkoalueilla ja Meksikon lähialueilla. Sitä tavataan luonnonvaraisena myös useissa Pohjois-Amerikan läntisissä osavaltioissa. Engelmannin siilikaktus kasvaa yleensä klustereissa eli piireissä, joissa on joskus jopa yli 20 kasvia varsineen. Suurikokoiset kirkkaan magentan väriset kukat ovat muodoltaan suppilonmuotoisia.

Auringonvalo on engelmannin siilikaktukselle välttämätön ja se sietää hyvin korkeitakin lämpötiloja, mutta on hyvin kylmänarka. Vettäkään kasvi ei juuri kaipaa. Kesäaikaan kastelu kerran viikossa riittää, talvella harvemmin. Kasvia on kuitenkin muistettava lannoittaa kasvuaikana kerran viikossa. Lyhytkestoinen kukinta tapahtuu kesäaikaan kaktussiilin täytettyä kolme vuotta. Kasvualustaksi kelpaa hiekansekainen kaktusmulta. Ruukku kannattaa salaojittaa hyvin.

Enkelinsiipi

(Begonia conchifolia)

Myös korallibegoniana tunnettu enkelinsiipi kuuluu suureen begonioiden heimoon. Ensimmäisen begonian löysi 1600-luvun lopulla Haitilta ranskalainen kasvitieteilijä ja munkki Charles Plumier. Hänen apulaisenaan toimi kasveista kiinnostunut kuvernööri Michel Bègon, joka antoi nimen koko kasvisuvulle. Eurooppaan begoniat saapuivat vuoden 1800 paikkeilla ja niistä tuli heti suosittuja. Omaksi lajikkeekseen enkelinsiiven jalosti 1926 amerikkalainen Eva Kenworthy Gray. Hyvin pian enkelinsiipi löysi tiensä Suomeen. Kymmeniä vuosia koteja koristettuaan se joutui lähes unohduksiin. Onneksi se kulki kuitenkin harrastajalta toiselle ja äideiltä lapsille, kunnes se on palannut muotiin uudelleen. Halutuimpia ovat kuitenkin nuo kiertolaiset, vanhaa kantaa olevat enkelinsiivet, jotka ovat isokasvuista Luzerna-lajiketta.

Syy enkelinsiiven suosioon on yksinkertainen: Paitsi, että se on vinoine täplällisine lehtineen ja raskaine kukintoineen näyttävä kasvi, se on myös äärettömän helppohoitoinen. Se viihtyy valoisassa paikassa tavallisessa huoneenlämmössä. Paahdetta eikä kuivuutta se ei kuitenkaan siedä ja haluaa kasteltavan itseään huoneenlämpöisellä vedellä. Varsinaiseen kukoistukseen enkelinsiipi puhkeaa, jos muistaa sumuttaa sitä ihan päivittäin. Kasvukautena sitä voi lannoittaa sarvilastulla tai nestemäisellä liuoksella. Enkelinsiipi viihtyy pienessä ruukussa. Multaa vaihdetaan vasta, kun ruukku tuntuu täydeltä. Useimmiten riittää pelkkä pintamullan lisäys.

Fiikus

(Ficus elastica)

Euroopassa kumiviikunaksi tai huonekumipuuksi nimitettyä fiikusta on kasvatettu vuodesta 1838 lähtien. Löytöpaikoillaan Itä-Intian ja Malajin saaristossa jopa 30-metriseksi kasvava puu on ollut tärkeä raakakumin eli kautsun lähde. Fiikus oli 1800-luvun lopulta aina 1930-luvulle yksi yleisimmistä huonekasveistamme. Kattoon asti kohoavana sitä on pidetty poroporvarillisuuden symbolina, olkoonkin, että vähään tyytyvänä kasvi sopii edelleen moneen kotiin, etenkin kun siitä on toisen maailmansodan jälkeen kehitetty kuivaan keskuslämmitteiseen ilmaan hyvin soveltuvia lajikkeita. Nasan tutkimusten mukaan fiikus on yksi tehokkaimpia huoneilman kosteuttajia ja haitallisten formaldehydin hiukkasten poistaja.

Fiikus viihtyy parhaiten runsaassa hajavalossa. Paahteessa sen lehdet ruskettuvat ja putoavat. Niin käy myös, jos mullan annetaaan kuivaa liiaksi. Nuorten kasvien multa vaihdetaan maalis-huhtikuussa. Kookkaille yksilöille riittää pintamullan vaihto ja vanhoihin fiikuksiin multa vaihdetaan vasta, kun juuret alkavat pursuta ruukusta. Mullanvaihdon jälkeen kasvi asetetaan lämpimään paikkaan, kastellaan niukasti ja sitä sumutetaan ahkerasti. Siitä fiikus pitää muulloinkin. Viikottainen lannoitus pitää kasvun rehevänä. 

Gardenia

(Gardenia jasminoides)

Gardenian suomenkielinen nimi on keikarinkukka. Vieläkin voi hyvällä onnella bongata Salon valtakadulla kävelevän Björn Wahlroosin keikarinkukka napinlävessään. Italiassa se on myös sulhasten suosittu napinläpikukka ja onpa se löytänyt tiensä morsiantenkin kimppuihin. Kiinasta kotoisin oleva gardenia on vaativa huonekasvi. Eurooppaan se tuli jo 1754. Nimensä gardenialle on antanut Pohjois-Amerikassa vaikuttanut luonnontieteilijä ja lääkäri Alexander Garden. Huonekasvina kasvatettavan gardenian nimensä mukaisesti jasmiinille tuoksuvat kookkaat valkoiset kukat muuttuvat vähitellen kellertäviksi. Kasvin pareittain asettuneet soikeat lehdet ovat tummanvihreitä, ehytlaitaisia ja hieman nahkeita. Gardenia on myös hyötykasvi. Sen kukista on valmistettu eteeristä öljyä hajuvesiteollisuuden tarpeisiin, ja Kiinassa gardenian kukkia käytetään teen maustamiseen teetä jasmiinin tapaan.

Hyvä kasvialusta kalkkia sietämättömälle gardenialle on kalkitsematon turve, jota lannoitetaan hitaasti liukenevalla sarvilastulla. Joidenkin mielestä mustalla teellä kastelu saa gardenian kukkimaan. Kukka viihtyy pienessä ruukussa eikä kaipaa jokavuotista mullanvaihtoa. Tasainen kosteus ja korkea kosteusprosentti ovat olennaisia edellytyksia gardenian menestymiselle. 

Hienohelma

(Asparagus densiflorus, 'Sprengeri')

Parsakasvien sukuun kuuluva hienohelma eli asparagus on kotoisin Etelä-Afrikan Natalista. Sitä tuotettiin Suomeen jo 1800-luvun lopulla leikkokukkien kanssa sidottavaksi. Viime vuosisadan alussa kasvi valtasi alaa salien palmuryhmien kupeessa. Varsin pian hienohelmaa alettiin nähdä myös työläiskotien ja maalaismökkien ikkunoillakin. Aikanaan kasvi hävisi kaupunkilaiskotien kasvivalikoimasta, mutta maaseudulla sen suosio ei ole kadonnut lainkaan. Hienohelma sopii sekä tavalliseen ruukkuun että amppeliin. Sen versot kasvavat 50-100 cm pitkiksi. Varret ovat puutuneet ja piikkiset ja kasvavat sekä pystyssä että riippuvina. Sen lehdet eivät todellisuudessa ole varsinaisia lehtiä, vaan niiden tehtäviä hoitavat hyvin pienet, neulasmaiset ja surkastuneet versot. Hienohelma kukkii vasta vanhana valkoisin ja tuoksuvin tähtimäisin, pienin kukin. Sen hedelmä on oranssi marja. Hienohelma kasvaa kookkaista vesi- ja ravintovarastoina toimivista mukuloista, jotka täyttävät nopeasti ruukun. Siksi vuosittainen mullanvaihto on tarpeen.

Hienohelma viihtyy parhaiten valoisassa tai hajavaloisassa paikassa normaalissa huonelämpötilassa. Suoraa aurinkoa se ei siedä herkkien lehtiensä takia. Talvella hienohelma olisi hyvä sijoittaa viileämpään paikkaan. Vettä se vaatii runsaasti. Kesällä sitä on kasteltava päivittäin. Talvella kasville riittää pieni vesitilkka parin päivän välein. Päivittäinen suihkutus pitää kasvin virkeänä. Luonnonmukaista lannoitetta hienohelma tarvitsee kasvuaikana kerran viikossa. Mullaksi sopii voimakas hiekansekainen kompostimulta, johon on lisätty sarvilastua. 

Hirvensarvisaniainen

(Platycerium bifurcatum)

Australiasta kotoisin oleva hirvensarvisaniainen on koristeellinen ja näyttävä saniainen, jonka kasvulehdet voivat kasvaa jopa metrin pituisiksi. Luonnossa hirvensarvisaniainen kasvaa päällyskasvina eli epifyyttinä puunrungoilla sademetsissä. Hirvensarvisaniaisella on kahdenlaisia lehtiä. Varsinaiset kasvulehdet ovat vihreännukkaisia ja haaroittuvat hirvensarvimaisesti. Vaippalehdet kasvavat kasvin alaosassa pesämäisesti. Juuret ovat heikot.

Hirvensarvisaniainen viihtyy parhaiten runsaassa hajavalossa eikä kestä suoraa auringonpaistetta. Kasvi tulee toimeen melko pienessä ruukussa, kun kastelusta ja ilmankosteudesta huolehditaan säännöllisesti, erityisesti kesällä. Kastelu saa olla runsasta eikä kasvualustaa päästetä koskaan kokonaan kuivumaan. Vaippalehtien takia kannukastelu saattaa olla hankalaa, joten kasvia on helpompi altakastella. Ruukku voidaan esimerkiksi upottaa veteen vartiksi. Lannoitustarve on pari kertaa kuussa keväästä syksyyn. Alustaksi sopii turpeen ja sammalen seos.

Isokirjopeippi eli värinokkonen

(Solenostemon scutellarioides)

Jo jugendin aikana maaseudulla kasvatettu isokirjopeippi eli värinokkonen kuuluu Afrikan ja Aasian trooppisissa oloissa kasvavaan sukuun. Isokirjopeippi periytyy kuitenkin jaavalaisilla puutarhoilla tehdyistä risteytyksi. Edelleen isokirjopeipin muunnokset ja väritykset ovat monenlaiset. Portugalilainen jesuiitta Juan Loureiro kuvasi kasvin jo 1790, mutta kauppoihin sen toi 1800-luvulla englantilainen puutarhaseura, Royal Horticultural Society, jonka saksalainen puutarhuri oli risteyttänyt kasvit nykyisin tunnetuiksi lajeiksi.

Mitä enemmän isokirjonpeippi saa valoa, sitä vahvempi väritys sen lehdissä on. Liiallinen suora auringonpaiste voi kuitenkin polttaa sen lehtiä. Isokirjopeippi suosii tavallista kukkamultaa. Kasvia lannoitetaan keväästä syksyyn. Isokirjopeippi ei tarvitse paljon vettä, mutta vähän ja usein. Multa saa olla jatkuvasti hieman kosteaa. Isokirjopeippi kasvaa nopeasti, joten se kannattaa siirtää aika ajoin isompaan ruukkuun. Kasviin mahdollisesti ilmestyvät nuput ja kukat on syytä leikata pois, jotta lehdistön värit eivät haalenisi. 

Isoposliinikukka

(Hoya carnosa)

Trooppisessa Aasiassa ja Australiassa ekä Itä-Intian saaristossa luonnonvaraisena esiintyvää isoposliinikukkaa kutsutaan arkikielessä posliinikukaksi tai joskus vahakukaksi. 1800-luvulla se oli säätyläisten suosiossa ja biedermeierin aikaan jopa muotikasvi, kunnes se löysi tiensä tavallisten ihmistenkin kamareihin. 1980-luvulla posliinikukkien laaja suku alkoi kiinnostaa keräilijöitäkin. Isoposliinikukan vastakkain olevat paksut ja kiiltävät, teräväkärkiset lehdet ovat soikean puikeita. Sarjamaiset, voimakkaasti tuoksuvat ympyrän puolikkaan muotoiset kukinnot ovat vaalean ruusunpunaisa tai valkoisia. Lisämausteensa niille antaa yksittäisten kukkien keskellä oleva punainen lisäteriö ja voimakas meden tuotanto. Isoposliinikukka kasvaa nopeasti ja rennot varret tarvitsevat lisätukea. Yleensä kukinta alkaa kevättalvella ja jatkuu myöhään syksyyn.

Isoposliinikukan kukinnan edellytyksenä ovat runsas valonsaanti, kohtuullinen veden ja ravinteiden saanti sekä pieni ruukku. Posliinikukalle soveltuu tavallinen huoneenlämpö vuoden ympäri. Kasvukaudella sitä on syytä lannoittaa parin viikon välein. Talvella kasvia kastellaan parin-kolmen viikon välein. Nuori kasvi tarvitsee vuosittaisen mullanvaihdon. Mullaksi sopii hiekan, kasvuturpeen ja hyvän kukkamullan sekoitus. Multapaakku siirretään uuteen, vain hieman suurempaan ruukkuun sellaisenan, jotteivät hennot juuret vaurioidu. Uutta multaa lisätään vain reunoille ja ruukun pinnalle. Vanhoille kasveille riittää pintamullan vaihto.

Joulukaktus

 (Schlumbergera x buckleyi)

Brasiliasta vuoristosta kotoisin oleva joulukaktus on yksi tavallisimmista ja helppohoitoisimmista lehtikaktuksista. Kartanoissa joulukaktuksia kasvatettiin jo 1850-luvulla. Kaupunkien porvariskodeissa kasvi yleistyi viime vuosisadan vaihteessa, mutta maaseudun joulukaktus saavutti vasta 1920-luvulla. Joulukaktuksella on lyhyt, puumaiseksi muuttuva runko. Nuokkuvissa oksissa kasvavat vuosiversot ovat hammaslaitaisia ja hieman lovikärkisiä. Joulukaktuksen kukat ovat aina toispuoleisia, kauniin punaisia tai ruusunpunaisia. Uudempien lajikkeiden kukat voivat olla valkoisiakin tai jopa keltaisia.

Kesäksi joulukaktuksen voi vielä puutarhaan tai siirtää parvekkeelle, jossa se saa olla halloihin saakka. Nuput ilmestyvät tuolloin jo muutaman viikon kuluttua yksittäin tai pareittain. Kasvi kannattaa tuoda huoneeseen, joka ei ole valaistu koko iltaa. Näin nuppujen kehitys ei vaarannu. Nuppuvaiheessa olevaa kukkaa ei saa myöskään siirrellä, jotta nuput eivät putoaisi. Jopa vuosikymmeniä elävän joulukaktuksen sanotaan olevan persoonallisuus, jonka tavat hoitaja oppii tuntemaan vähitellen. Joulukaktusta kastellaan ja lannoitetaan kasvukauden ajan, huhtikuusta syyskuuhun. Kasvi pitää happamasta mullasta, jollaiseksi käy kalkitsematon turpeen, lehtimullan ja hiekan seos. Lannoitteeksi sopii sarvilastu tai kanankakkaliuos.

Jukkapalmu

(Yucca aloifolia)

Jukka, jukkapalmu eli palmulilja ei ole suinkaan 1980-luvulla muotiin tullut huonekasvi, vaan sitä kasvatettiin jo 1800-luvulla. Jukka kuului mm Fredrika Runebergin huonekasvikokoelmaan. Eteläamerikkalainen, kuivilta alueilta kotoisin oleva kasvi kasvaa kotiseudullaan jopa 14 metrin korkuiseksi. Viherkasvina myytävät jukat ovat alun perin katkaistuja rungon kappaleita. Runko ei enää kasva korkeutta istuttamisen jälkeen, vaan vain latvassa olevat lehtiruusukkeet kasvavat.

Jukkapalmu on hyvin helppohoitoinen kasvi, jonka ainoa perusvaatimus on riittävä valon saanti. Parhaiten se viihtyykin avoimella ja valoisalla paikalla itä- tai länsi-ikkunalla. Se menestyy myös varjoisammassa paikassa, joskin lehtien väri haalenee ja niiden välinen varsi pidentyy. Jukkaa kastellaan kohtuullisesti. Mullan annetaan kuivahtaa ennen seuraavaa kastelua, sillä juuret mätänevät liian märässä kasvualustassa. Talvella kastellaan niukemmin, mutta ei kuitenkaan anneta kuivua liikaa. Tavallisemmin jukka kuolee liialliseen kasteluun kuin kuivuuteen. Huhtikuusta syyskuuhun jukkaa lannoitetaan parin, kolmen viikon välein laimealla ravinneliuoksella. Jukkapalmu istuteen uuteen, mieluiten saviruukkuun, kun entinen on täyttynyt juurista. Kookkaille kasveille riittää pintamullan uusiminen. Jukkapalmu viihtyy normaalissa huoneenlämmössä koko vuoden, mutta voidaan talven ajaksi sijoittaa myös viileämpään paikkaan. Kasvin alimpien lehtien kellastuminen on normaalia. Täysin kellastuneet lehdet poistetaan leikkaamalla ne poikki läheltä runkoa.

Juoru

(Tradescantia-suku)

Ikkunalaudalla tai amppelissa juorut menestyvät aloittelevankin kasviharrastajan hoivissa ja niitä on hyvin monenlaisia. Yhteistä niille on helppohoitoisuus. Juorun luonnonlajin (Tradescentia virginiana) Suomeen toi Pietari Kalm Pohjois-Amerikkaan 1749 – 1751 suuntautuneelta matkaltaan. Kasvin tieteellinen nimi on perua kuuluisilta englantilaisilta puutarhureilta ja kasvienkerääjiltä John Tradescentiltä, isältä (1570 – 1638) ja pojalta (1608 – 1662). Hugenottivainoja Englantiin paennut John Tradescent vanhempi ylennettiin lopulta kuningas Kaarle I:n hovipuutarhuriksi. Molemmat Tradescentit tekivät kasvienkeruumatkoja Etu-Aasiaan, Venäjälle, Afrikkaan ja Pohjois-Amerikkaan.

Juoruille riittää normaali huonelämpötila ympäri vuoden. Talven lepoajan ne toki viihttyvät hieman viileämmässä, noin viidessätoista asteessa, mutta mikään välttämättömyys se ei ole. Juorut pitävät valoisasta kasvupaikasta. Kaikkein tummimmat lajit tarvitsevat eniten valoa, jotta niiden lehtien väritys säilyy voimakkaana. Paahteista kasvupaikkaa on syytä välttää, ettei lehtien väri ruskettuisi tai haalistuisi. Juorua saa kastella kerralla reippaasti ja antaa sitten pintamullan kuivahtaa kastelukertojen välillä. Jos multa on koko ajan märkää, versot mädäntyä tyvestään. Kasvukaudella juorua lannoitetaan muutaman viikon välein tai jopa viikoittain.. Talvellakin kannattaa antaa lanoitetta, mutta vain kerran kuussa. Talven ajaksi myös kastelua on syytä vähentää. Mullaksi sopii hyvä, kasvuturpeen ja kompostimullan sekoitus. Ruukku saa olla syvä.

Jättipeikonlehti

(Monstera deliciosa)

Meksikosta kotoisin oleva jättipeikonlehti on saanut latinan kielen epämuodostumaa, peikkoa tai hirviötä tarkoittavasta monstrum-sanasta. Deliciosa puolestaan viittaa syötävän hedelmän herkulliseen makuun. Kotioloissa peikonlehti kukkii harvoin, mutta kasvitieteellisisissä puutarhoissa senkin ihmeen voi kokea. Valtavan suuri puikelokukinto nousee esiin keltaisten suojuslehtien keskeltä. Kotioloissa ihastelemista riittää jo kasvin valtavissa lehdissä, jotka vanhemmiten repeävät lajille ominaisella tavalla. Lehtihankojen tyvestä kasvaa ilmajuuria, joita ei ole syytä poistaa. Ilmajuuret kannattaa ohjata multaan, jolloin ne toimivat juurten tapaan ja helpottavat kasvin vedensaantia. Peikonlehti viihtyy puolivarjossa. Sitä tulee kastella säännöllisesti läpi vuoden eikä sitä saa päästää koskaan kuivumaan. Kasvukaudella peikonlehteä lannoitetaan viikottain lantaliuoksella. Haalealla vedellä sumutuksesta kasvi nauttii. Isosta koostaan huolimatta peikonlehti viihtyy pienessä ruukussa. Turhaa mullanvaihtoa on syytä välttää. Uutta multaa lisätään vain pintaan. Uuteen ruukkuun peikonlehti istutetaan vasta sitten, kun entinen on käynyt ahtaaksi. Mullaksi sopii vahvan kompostimullan ja hiekkaturpeen sekoitus.

Kentiapalmu

(Howea forsteriana)

Tyyneltämereltä, Australian itäpuolelta Lord Howen saarelta oleva kentiapalmu oli suosituimpia säätyläisten huonekasveja 1800-luvun loppupuolella. Palmut olivat symboli ihmisten unelmille ja kiinnostukselle eksoottisiin paikkoihin. Suvusta tunnetaan kaksi toisistaan lähinnä kokonsa puolesta eroavaa lajia, pikkukentiapalmu ja sirokentiapalmu. Edellinen kasvaa luonnossa yli 15 metrin korkuiseksi ja jälkimmäinen 8 – 10 metrin korkuiseksi. Luonnossa ja kotioloissakin palmut voivat olla pitkäikäisiä. Ne voivat seurata perheen vaiheita kehdosta hautaan ja tulla ikään kuin perheenjäseniksi, joista on vaikea luopua – olkoonkin, että ne vievät kohtuuttoman paljon tilaa pienessä kodissa.

Kentiapalmun hoito on hieman helpompaa kuin muiden palmujen, sillä se viihtyy hajavalossa tavallisessa huoneenlämmössä. Tosin se on mielissään, jos talvilämpötila on alle 20 astetta. Kasvin lähellä oleva lämpöpatteri on syytä säätää silloin pienimmilleen. Multa on tärkeä pitää tasaisen kosteana vuoden läpi. Pintamulta saa kuitenkin kuivahtaa kastelukertojen välillä. Maaliskuusta syyskuulle palmulle annetaan lannoitusliuosta, mutta ei koskaan kuivaan multaan. Kentiapalmu ei pidä vedosta, mutta sietää kuivaa huoneilmaa, jos saa silloin tällöin sumutuksen haalealla vedellä ja aika ajoin kunnon suihkutuksen. Palmut viihtyvät pienessä ruukussa. Nuorille yksilöille vaihdetaan hiekansekainen hyvä kukkamulta huhtikuussa. Ruukku saa olla hieman suurempi. Vanhempien palmujen mullanvaihtoväli on kolme tai neljä vuotta. Pintamulta vaihdetaan kuitenkin vuosittain.

Kiinanruusu

(Hibiscus rosa-sinensis)

Isokokoiseksi kasvava ja kauniisti kukkiva kiinanruusu on monen kukankasvattajan ylpeys. Kiinanruusu  ei muistuta juuri ruusua ja yllätys on, ettei malvakasveihin lukeutuva kiinanruusu olekaan kotoisin Kiinasta, vaan mitä todennäköisimmin Afrikasta. Ensimmäiset kiinanruusut, joiden kukat olivat kirkkaanpunaisia ja kerrottuja, tuotiin Chelsean lääkekasvipuutarhaan Englantiin 1830-luvulla. Yksinkertaisiksi kukat risteytettii vasta 1880-luvulla chelsealainen Veitchin puutarhassa. Kiinanruusu kuului 11 muun huonekasvin kanssa Haminanlahdella toimineen taiteilija Ferdinand von Wrightin kasvikokoelmaan. Kasvi lukeutuikin ennen vanhaan anopinkielen ja fiikuksen ohella kaikkein suosituimpiin huonekasveihimme.

Kiinanruusu istutetaan joka kevät uudelleen ravinteikkaaseen multaan. Mullanvaihdon yhteydessä se voidaan myös leikata niin, että jokaiseen oksaan jää vain pari lehtevää nivelväliä. Kiinanruusu rakastaa valoa. Varjossa se voi muodostaa kauniin ja runsaan lehdistön, mutta kukinta jää heikoksi. Viikottainen lannoitus ja runsas kastelu keväästä syksyyn takaavat nuppujen muodostumisen ja pitkän kukinnan. Kiinanruusu talvetetaan viileässä ja valoisassa paikassa. Samalla vähennetään kastelua. Sumuttaminen silloin tällöin tekee kasville hyvää. 

Kirjorönsylilja

(Clorophytum comosum ’Variegatum’)

Harvalla huonekasvilla on niin monta lisänimeä kuin kirjorönsyliljalla. Innokkaan taipumuksensa takia tuottaa jälkeläisiä sitä on kutsuttu milloin isännän harha-askeleeksi, syrjähypyksi, miehen tieksi ja miehen uskollisuudeksi. Kirjorönsylilja on kotoisin Etelä-Afrikasta. Suomessa sitä alettiin kasvattaa 1800-luvun lopulla usein palmujen seurana. Rönsyliljan pitkät, heinämäiset lehdet ovat valko-vihreäraitaisia. Kasvin juuresta lähtevät myös pitkät kankeat kukkavarret, joihin muodostuu pieniä valkoisia kukkia. Niistä muodostuu edelleen pieniä lehtiruusukkeita, jotka voi istuttaa uudeksi kasviksi tai jättää paikoilleen emokasviin. Kasvista on olemassa myös hieman harvinaisempi vihreälehtinen muunnos, jota kutsutaan joskus Neitsyt Maarian sänkyheinäksi.

Rönsyliljat ovat helppohoitoisia ja vaatimattomia kasveja, jotka menestyvät monenlaisissa olosuhteissa: huoneilma saa olla kuivaa tai kosteaa; se tulee toimeen niin valossa kuin varjossakin. Kasvi viihtyy huoneenlämmössä ympäri vuoden. Tosin talvella sille tekisi hyvää, jos se saisi hieman viileämmän kasvupaikan. Sitä saa kastella kerralla runsaasti ja pitää sitten pitkän välin. Varsinaista lepokautta se ei tarvitse. Nopeakasvuisena se vaatii vuotuisen mullanvaihdon. Mullaksi käy ravinteikas turvemulta.

Kliivia

(Clivia miniata)

Nimensä Etelä-Afrikasta 1845 löytyneelle kliivialle on antanut kasveista kiinnostunut Northumberlandin herttuatar, lady Clive, joka tuotatti Englantiin muitakin harvinaisia kaukaisten maisen kukkia. Suomessa kliivia yleistyi vasta 1900-luvun alussa. Myös punasarjaksi kutsuttu kasvi on yksi kiitollisimmista vanhan ajan huonekasveistamme. Toisin kuin serkkunsa amaryllis, se säilyttää vihreät lehtensä ympäri vuoden. Kliiviasta on olemassa kahta eri tyyppiä. Todennäköisesti vanhempi niistä on kapeampilehtinen kuin uusi, risteytyksen kautta saatu leveälehtinen lajike. Kliivian lehdet ovat kiiltävät ja tummanvihreät. Niiden keskelle kasvavat keväällä ja joskus syksylläkin tanakat kukkavarret, joihin ilmestyy pallon tai puolipallon muotoinen sarja oranssinkeltaisia tai joskus keltaisia kukintoja. Kliivia kasvaa hitaasti, ja tuottaa ensimmäiset kukintonsa vasta kolmen-neljän vuoden vanhana. Vanhoissa kasveissa kukkavarsia saattaa olla kymmeniä. Kukat tosin jäävät pienemmiksi kuin nuorilla yksilöillä.

Kliiviaa kastellaan koko kesänajan normaalisti. Sen voi viedä ulos puolivarjoon, mutta ei missään nimessä lehdet polttavaan aurinkoon. Kasvia lannoitetaan kerran viikossa kanankakkaliuoksella, mikäli multaan ei ole lisätty pitkävaikutteista sarvilastua. Talven ajaksi kliivia olisi ihanteellista saada viileään. Kastelu saa olla silloin niukkaa, ja mullan pitää kuivahtaakin välillä. Kliivia ei vaadi jokavuotista mullanvaihtoa. Pelkkä pintamullan uusinta riittää. Mullaksi soveltuu seos, jossa kukkamultaan on lisätty yksi osa turvetta.

Kodinonni

(Soleirolia soleirolii)

Etelä-Italiassa rikkakasvina kasvava kodinonni on jokseenkin nuori huonekasvi. Se tuli muotiin vasta 1970-luvulla. Silloin sitä alkoi näkyä mm realististen lastenkirjojen kuvituksissa. Vaatimattomalla kasvilla on hennot varret ja pikkuruiset, pyöreät lehdet, joista muodostuu tuuhea mätäs. Kodinonni kasvaa nopeasti ja viihtyy kesällä ulkonakin.

Kodinonni ei ole kovinkaan ronkeli kasvupaikkansa suhteen. Se viihtyy yhtä hyvin valossa kuin varjossakin, mutta vettä se vaatii ja runsaasti. Suihkuttamisesta se iloitsee ja lannoituksesta silloin tällöin.

Kohtalonköynnös

(Clerodendrum thomsoniae)

Trooppisesta Länsi-Afrikasta kotoisin olevaa kohtalonköynnöstä kutsutaan milloin kirjokohtalonköynnökseksi, milloin kohtalonpensaaksi. Nimi tulee kreikan kleros- ja denron-sanoista, joista edellinen tarkoittaa kohtaloa ja jälkimmäinen puuta. Lääkekasvina käytetty kohtalonköynnös saattoi joko parantaa tai tappaa potilaan. Parannettavan kohtalo oli siis kasvin varassa. Kohtalonköynnös oli biedermeier-ajan muotikasvi. Köynnös voi kotioloissakin kasvaa jopa nelimetriseksi, mutta leikkaamalla se pystytään pitämään pensasmaisena. Tummanvihreät lehdet ovat lyhytruotisia, herttamaisen soikeita ja teräväkärkisiä. Talvella kasvi tiputtaa lehtensä, mutta siitä ei kannata huolestua. Kookkaat kukinnot ilmaantuvat sivuhaarojen kärkiin ja joskus lehtihankoihin. Kohtalonköynnöksen kukat ovat kiinnostavia: niissä on ikään kuin päällekkäin kaksi kukkaa; varsinainen kukka on kermankeltaisesta verholehdestä pilkistävä loistavan purppuranpunainen tähtimäinen kukka. Verhot säilyvät pitkään kukkien kuihduttua ja muuttuvat vanhetessaan kauniin sinipunaisiksi. Kukinta kestää keväästä pitkälle kesään.

Kohtalonköynnös viihtyy kasvukaudella tavallisessa huoneenlämmössä, mutta vaatii talvikaudella viileän, 10 – 15 asteen lämpötilan. Onnistuneen kukinnan kannalta on tärkeää, että valon lisääntyessä helmikuussa kasvia leikataan reippaasti. Samalla kohtalonköynnös istutetaan mielellään kompostoidun mullan, turpeen ja hiekan seokseen, jonka sekaan on mielellään sekoitettu sarvilastua. Muussa tapauksessa sitä lannoitetaan viikoittain. Kohtalonköynnös on huolellisen kastelijan kukka, sillä se ei saa kuivaa koskaan, etenkään kukinta-aikana.

Kotipelargoni

(Pelargonum x hortorum, Zonale-Ryhmä)

Harva huonekasvi on saavuttanut sellaista suosiota kuin Etelä-Afrikasta kotoisin oleva pelargoni, kotipelargoni, kotipielikki tai kansanomaisesti pelakuu. Ensimmäiset pelargonit saapuivat Eurooppaan jo 1600-luvulla ja lisää tuli 1700-luvulla. Tuolloin niitä oli Turun akatemian kasvihuoneessakin jo neljä lajiketta. Kasvihuoneista pelargonit siirtyivät säätyläisten saleihin ja kun koko kansa alkoi niitä rakastaa ja kasvattaa, ne häädettiin keittiön ja kuistin ikkunalle, mutta suosiotaan ne eivät ole koskaan menettäneet. Päinvastoin: pelargoni elää uutta menestystarinaansa. Siitä todisteena on, että se kelpasi jopa kruununprinsessa Victorian hääkimppuun. Enää ei harrastajia kiinnosta ainoastaan kukan ulkonäkö, vaan myös lehdillä on väliä. Esimerkiksi kotimaisen kaisakallion lehdissä on vaalea reunus ja tanskalaisen bornholmin saarelta tulleessa pelargonissa lehdet ovat kauniin valkosuoniset. Pelargonioita alettiin jalostaa Englannissa jo 1830-luvulla alkuperäisiä puuvartisia matalammiksi. Suoranaisen, Hollannin tulppaanimaniaan verrattavan ilmiön pelargoniharrastus koki, kun 1864 ilmaantui spontaanisti ensimmäinen kerrottukukkainen yksilö. 1800-luvun lajikkeita on edelleen saatavina.

Pelargoni on helppohoitoinen. Kukkiakseen se tarvitsee valoa, mutta ei silti siedä paahdetta, joten eteläikkuna ei ole sille paras kasvupaikka. Paremmin se viihtyy itä- tai länsi-ikkunalla. Pelargonia ei saa kastella liikaa, mutta sitten kun kastellaan, kastellaan kunnolla, niin että vettä valuu aluslautaselle, josta se kaadetaan pois. Silloin tiedetään, että multa on kastunut läpikotaisin. Kastelukertojen välillä multa saa kuivahtaa. Kasvuaikana pelargonia lannoitetaan kerran viikossa nestemäisellä lannoitusaineella. Mullaksi käy tavallinen hyvä kukkamulta, johon voi lisätä hieman hiekkaa ilmavuuden parantamiseksi. Kuolleet lehdet ja kukat poistetaan säännöllisesti. Talvettaminen onnistuu parhaiten valoisassa ja viileässä tilassa. Talvettaminen onnistuu myös asuinhuoneessa, kunhan kasvia ei kastele liikaa. 

Kriinumi

(Crinum)

Suomessa Etelä-Afrikan ja Aasian trooppisilta ja subtrooppisilta alueilta kotoisin olevia kriinumeita on kasvatettu säätyläiskodeissa jo biedermeierin aikakaudella. Tuoksunsa vuoksi niitä on kutsuttu saaronililjoiksi. Aasiankriinumissa (Crinum asiaticum) on kapea, purjoa muistuttava sipuli, joka istutetaan multaan kokonaan. Pitkälehtisen kasvin kukat ovat vitivalkoiset. Helppohoitoinen aasiankriinumi kukkii usein. Suosituin kriinumi on meillä ollut kapmaankriinumi (Crinum moorei), jonka sipuli ja lehtisuusuke ovat isot. Palmukriinumiksi kutsutun kasvin kukat ovat vaaleanpunaiset. Tarhakriinumi (Crinum x powellii) on hybridi, jonka kukat ovat vaaleanpunaiset. Sen löyhäkuorinen sipuli voi painaa jopa pari kiloa.

Talvella aasiankriinumi viedään valoisaan, viileään paikkaan, mutta kastelua ei lopeteta, jotta lehdet eivät kuivuisi. Entisaikojen kosteailmaisissa ja matalalämpöisissä kodeissa kapmaankriinumi viihtyi erinomaisesti, mutta se selviää nykyoloissakin, jos se viedään kolmeksi kuukaudeksi viileään, 5-10 -asteiseen tilaan. Kastelu vähennetään minimiin ja lehdet saavat kuivua. Talvisin tarhakriinumia hoidetaan saman tapaan kuin kapmaankriinumia. Kapmaan- ja tarhakriinumin sipulit jätetään puoliksi näkyviin mullasta, jollaiseksi kelpaa hyvän kukkamullan ja hiekan sekoitus. Mukaan voi lisätä sarvilastuja. Multa vaihdetaan kolmen neljän vuoden välein, pintamulta vuosittain.

Kultaköynnös

(Epipremnum pinnatum)

Salomoninsaarilta kotoisin oleva kultaköynnös on laiskalle kukanhoitajalle sopiva viherkasvien klassikko, joka tyytyy vähään kasteluun ja valoon eikä juuri nirsoile kasvupaikkansa suhteen, mutta kasvattaa silti vaikuttavan pitkiä versoja. Viime vuosina kultaköynnökset ovat nousseet trendikkäiden kasvien joukkoon. Kasvin upeat keltavihreäkuviolliset lehdet ovat varmasti yksi syy sen suosioon. Voit ripustaa kultaköynnöksen roikkumaan amppeliin tai sijoittaa sen hyllyyn. Kasvi kiipeää ylöspäin ilmajuuriensa avulla, jos sillä vain on kiinnittymispintaa. Tällaista tarjoaa kookospintainen tai muu huokoisesta materiaalista valmistettu kasvituki. Kultaköynnöksen kasvineste saattaa ärsyttää paikallisesti ja se on myrkyllistä koirille ja kissoille. Kasvi kannattaa sijoittaa siis lasten ja nelijalkaisten ystävien ulottumattomiin.

Kultaköynnös viihtyy valoisalla, mutta ei liian aurinkoisella paikalla. Valon määrä vaikuttaa kasvin ulkonäköön. Mitä enemmän se saa valoa, sitä enemmän sen lehdissä on keltaisia kuvioita. Kasvi viihtyy ympäri vuoden tavallisessa huoneenlämmössä. Kultaköynnös pitää kosteasta huoneenlämmöstä, mutta ei ole moksiskaan kuivastakaan ilmasta. Suihkuttelu saa se kasvamaan entistä innokkaammin. Multa saa kuivua kevyesti kastelukertojen välissä. Kasteltaessa ruukkua voi nostaa hieman ja tunnustella, onko se kevyt vai painava. Tämä auttaa arvioimaan kastelun tarpeen paremmin kuin jos kokeilisi multaa sormillaan. Kultaköynnös tarvitsee tavallisesti enemmän kastelua kesällä kuin talvella. Jos haluaa antaa kultaköynnökselle hieman lisää kasvuvoimaa, kasteluveteen on syytä lisätä nestemäistä lannoitetta kerran kuukaudessa keväästä syksyyn. Kultaköynnös kasvaa varsin nopeasti viihtyessään. Kun sen juuret ovat vallanneet ruukun kokonaan, se on aika vaihtaa isompaan ruukkuun. Normaalisti tämä on aiheellista parin vuoden välein. Nosta kasvia ruukustaan ja arvioi tilanne. Jos mullassa näkyy paljon juuria, on aika vaihtaa multa. Vaihda kultaköynnös keväällä 2–3 cm suurempaan ruukkuun, jotta kasvi saa taas lisää kasvutilaa. 

Kuningaskissus

(Cissus rhombifolia)

Meksikosta ja Brasiliasta kotoisin oleva viiniköynnöskasveihin kuuluva kissus tuotiin Eurooppaan jo noin 1790. Niitä kasvatetaan etupäässä niiden kauniiden lehtien takia. Ne saattavat kukkiakin joskus kesällä mitättömin pienin kukin. Kuningaskissuksen lehdet ovat vinoneliömäiset, isohampaiset ja kolmilehdykkäiset, alapinnaltaan samoin kuin lehtiruodit punertavanruskean nukkakarvan peittämät. Kissus kasvaa nopeasti muutaman metrin mittaiseksi amppeliin, kukkapylvään päälle tai säleikköön tuettavaksi köynnökseksi.

Kuningaskissus kestää monenlaisia olosuhteita, mutta ei suoraa auringonpaistetta. Kasvukaudella sitä kastellaan perusteellisesti, mutta annetaan kuivahtaa kastelukertojen välillä. Sumutus haalealla vedellä on sille hyväksi ympäri vuotta. Jos sitä kastellaan talvella liiaksi, se saattaa tiputtaa lehtensä. Kesäaikana kissus viihtyy 18 – 22 asteen huoneenlämmössä, talvisin viileämmässä. Kasvukautena huhti – toukokuussa kasvia lannoitetaan joka toinen viikko. Liikaa typen antoa on kuitenkin varottava. Pitkäikäinen kissus rakastaa rajuakin leikkaamista.

Kärsimyskukka

(Passiflora caerulea)

Kärsimyskukan virallinen nimi on nykyisin kärsimyspassio. Sitä on kutsuttu myös kristuksenkärsimyskukaksi. Kärsimyskukka löydettiin Perusta jo 1500-luvun lopulla. Jo tuolloin sen ulkonäköä verrattiin Kristuksen kärsimyshistoriaan. Kärsimyskukka kuuluu suureen kasvisukuun, jossa on puolentuhatta lajia. Osaa niistä kasvatetaan koristekasvina, osaa hyvältä maistuvien hedelmien takia. Jotkut lajikkeet ovat toimineet lääkekasveina. Kärsimyspassion kukka on erikoisen kaunis. Siinä on kymmenen valkoista kehälehteä ja niiden keskellä sinivioletin erisävyinen teriö. Kärsimyskukan kasvutapa on köynnöstävä, ja siksipä se on pidettävä aisoissa asettamalla sille tukisäleikkö tai -kaari, johon kasvin kärhöt ahnaasti tarttuvat.

Kukkiakseen kärsimyskukka vaatii paljon valoa, mutta paahteesta se ei pidä. Talven ajaksi se siirretään viileään tai ikkunalaudalle, jonka alla oleva patteri suljetaan. Viileäjaksolla varmistetaan kukinta. Jakson lopuksi seuraa leikkaus ja mullanvaihto, josta kärsimyskukka saa toipua normaalilämpöisessä huoneessa. Mullaksi käy runsasravinteien kukkamulta, johon on sekoitettu hiukan hiekkaa ja sarvilastua. Kasvukautena kärsimyskukkaa kastellaan reippaasti ja lannoitetaan kerran viikossa. 

Limoviikuna

(Ficus benjamina)

Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa sekä Pohjois-Australiassa luonnonvaraisena kasvava viikunoiden sukuun kuuluva limoviikuna on siro, nuokkuvalatvainen ja riippuvaoksainen puu. Kiiltävät, teräväkärkiset lehdet ovat soikeat ja 5-12 cm pituiset. Luonnossa se voi kasvaa jopa 30 metriä korkeaksi puuksi. Se on suosittu koristekasvi, josta on jalostettu runsaasti erilaisia lajikkeita, jotka eroavat toisistaan lehtien koon, värin sekä värityksen kirjavuuden suhteen. Huonekasvina sitä on pidetty jo lähes parisataa vuotta. Limoviikuna muistuttaa hieman kotoista koivuamme tuuheine ja siroine lehtineen. Siksi se tunnetaan myös nimellä koivufiikus.

Limoviikuna pitää suorasta auringonvalosta, joten se kannattaa sijoittaa valoisaan paikkaan. Hajavalo toki riittää, mutta ainakin talvikautena se kannattaa sijoittaa suoraan auringonvaloon. Kasvi sietää myös varjoa, mutta valon vähäisyyden vuoksi se saattaa tiputtaa lehtiä. Se saattaa tiputtaa lehtiään myös valaistusolosuhteiden muuttuessa esimerkiksi siirtämisen vuoksi, mutta limoviikuna kasvattaa lehtensä takaisin viimeistään kevään ja uuden kasvukauden alettua. Kasvukaudella limoviikunaa kastellaan säännöllisesri noin viikon välein niin, että pintamulta on ehtinyt kuivahtaa. Talven lepokaudella kastelukertoja voi harventaa. Limoviikuna viihtyy melko pienessä ruukussa. Sitä lannoitetaan kerran viikossa, lepokaudella kerran kuussa. Kasvi istutetaan uuteen multaan myöhään keväällä. Mullanvaihdon jälkeen limoviikunaa totutetaan varovasti uuteen multaan niukasti kastellen ja sumuttaen, josta kasvi pitää läpi vuoden. Kesäisin limoviikuna viihtyy parhaiten normaalissa huoneenlämmössä. Talvikautena se pitää hieman matalammasta, hieman 20 asteen alapuolella olevasta lämpötilasta. Kasviin voi tulla pieniä viikunoita pareittain. Jos kukat pölytttyvät, niistä tulee kypsyttyään oranssinpunaisia ja lopulta violetinmustia.

Lohikäärmepuu eli traakkipuu

(Dracaena fragnans)

Jos haluaa helppohoitoisen, näyttävän ja nopeakasvuisen huonekasvin, kannattaa valita Aasiasta tai Afrikasta kotoisin oleva lohikäärmepuu eli traakkipuu, joka kasvaa luonnossa suureksi puuksi. Lohikäärmepuu oli 1800-luvun lopun kertausyylien ajan muotikasvi. Sen nimi juontuu vanhaan taruun, jonka mukaan norsut ja lohikäärmeet taistelivat ja lohikäärmeen verta roiskui puihin. Kasvin maitiaisneste onkin oranssinpunaista tai keltaista. Traakkipuita on kymmeniä eri lajeja. Madagaskarilta kotoisin lohikäärmepuuta, jonka lehdessä kulkee vaalea raita, kutsutaan tuoksuvaksi lohikäärmepuuksi (Dracaena fragnans). Se kasvaa vihreälehtistä serkkuaan hitaammin.

Kasvuaikana lohikäärmepuu viihtyy puolivarjossa lämpöisessä 20 – 23-asteisessa huoneessa. Vaalealehtiset lajikkeet kaipaavat enemmän valoa. Lohikäärmepuun kasvu pysähtyy, jos lämpötila on alhaisempi. Sitä kastellaan niukasti, mutta silloin kun kastellaan, vettä saa mennä lautasellekin. Välillä mullan on kuitenkin annettava kuivahtaa. Vaalea- ja kirjavalehtiset lajit vaativat enemmän vettä ja niitä olisi hyvä myös sumutella välillä. Kasvia on syytä lannoittaa nestemäisellä lannoitteella kasvukauden aikana parin viikon välein. Nuoret kasvit istutetaan uuteen multaan vuosittain, vanhemmat selviävät kolmekin vuotta pelkällä pintamullan vaihdolla.

Lyijykukka

(Plumbago auriculata)

Eteläisestä Afrikasta kotoisin oleva lyijykukka eli sinilyijykukka on rento-, mutta pystykasvuinen, tiiviin pensasmainen puuvartinen kasvi. Se on nopeakasvuinen ja erittäin helppohoitoinen. Kesäisin se kannattaa pitää ulkona, sillä sen kukkien tahmeat verhiöt houkuttelevat perhosia. Hallanarkana se pitää muistaa tuoda ajoissa sisätiloihin. Ihanteellinen kasvupaikka lyijykukalle on aurinkoisen valoisa ja lämmin, muttei paahteinen. Erittäin vähään tyytyvä sinilyijykukka sietää myös vähävaloisia olosuhteita, kuten esimerkiksi sisempänä huoneessa. Kukinta on kuitenkin runsain aurinkoisessa paikassa. Puolipallon muotoiset kukinnot puhkeavat kesäversojen lyhyisiin sivuoksiin. Kukinnossa on 20-30 kukkaa. Sinilyijykukka saattaa tarvita versojen leikkaamista kukinnan jälkeen. Leikkaamisella voi kontrolloida kasvin kokoa. Itä-Afrikassa sinilyijykukan lehdistä ja kukista on valmistettu väriainetta tekstiilien värjäämiseen. Kasvista saadaan sellaisenaan beesin tai sitruunanväristä väriä, alumiinin kanssa keltaista ja kromin kanssa kullanväristä väriä. Juurten harmaansinistä nestettä on puolestaan käytetty tatuoineihin. Lyijykukan maanpäällisistä osista ja juurista on välmistettu lääkettä mm malarian ja päänsäryn hoitoon.

Lyijykukka viihtyy normaalissa kukkamullassa sisällä, ulkona ruukkuistutuksiin käy puutarhamulta. Mullan on hyvä olla hiekkapitoista tai sitten ruukut on salaojitettava esimerkiksi kevytsoralla. Sinilyijykukkaa kastellaan kohtuullisesti mutta säännöllisesti, etenkin kiivaan kasvun ja kukinnan aikaan. Kasvi kestää paljon paremmin kuivuutta kuin märkyyttä. Pitkäkestoinen liikamärkyys mädännyttää juuriston nopeasti. Lyijykukkaa lannoitetaan viikon välein tai vaihtoehtoisesti lannoitukseen voi käyttää hitaasti liukenevia lannoitteita, kuten sarvilastua. Sitkeänä kasvina se selviytyy talvesta huoneenlämmössäkin, mutta viihtyy parhaiten viileässä ja valoisassa talvetuspaikassa. Lämpimässä paikassa kasvi saattaa pudottaa lehtensä talveksi. Mutta ei hätää, sillä hetken lähes kuivilla olon ja harvan kastelun jälkeen kukka virkoaa kyllä. Menestyäkseen lyijykukka tarvitsee uudelleenistutuksen keväisin. Mullanvaihdon yhteydessä sitä voi leikata reippaalla kädellä.

Malakanvehka

(Aglaonema communatum)

Malakanvehka tai malakanlaikkuvehka kasvaa puolipensaana Aasian troopikeissa jopa kahden metrin korkuiseksi mutta Suomessa huonekasvina malakanvehka kasvaa yleensä noin puolen metrin korkuiseksi. Malakanvehka on rotevakasvuinen huonekasvi, jonka lehdet kasvavat tiheinä ruusukkeina. Lehdet ovat noin 20 senttimetriä pitkät, 5-6 senttimetriä leveät, ovaalinmuotoiset ja teräväkärkiset. Tummanvihreissä lehdissä on hopeanvärisiä laikkuja. Myrkyllinen malakanvehka saattaa vanhemmiten kukkia valkoisin kukinnoin ja tehdä punaisia marjoja.

Malakanvehka viihtyy puolivarjoisessa lämpimässä paikassa ja sille riittää vähäinenkin valo, joten se selviytyy mainiosti pimeän talven yli. Suoraa auringonpaistetta malakanvehka ei kestä. Sopiva lämpötila malakanvehkalle on noin 20 astetta. Alle16 asteen lämpötila ei saisi laskea koskaan. Malakanvehkan kasvualustan tulisi olla hapan ja vähäkalkkinen, vettäläpäisevä, hummuspitoinen ja kuohkea. Malakanvehka on hidaskasvuinen, joten sitä ei tarvitse istuttaa uudelleen kovin usein. Pienikin ruukku riittää sille. Vanhemmiten pelkkä pintamullan vaihto riittää. Kasvia kastellaan vähäkalkkisella vedellä kasvukaudella säännöllisesti ja lannoitetaan joka toinen viikko. Mullan tulisi olla koko ajan kosteaa, mutta pieni kuivahtaminen kastelujen välillä ei ole kasville kuolemaksi. Talvella kastelua vähennetään ja lannoitetaan noin kerran kuukaudessa. Malakanvehka pitää kosteesta ilmasta, mutta suoraan lehdille ei vettä kannata suihkuttaa sillä lehtiin saattaa ilmestyä ikävän näköisiä laikkuja.  

Morsiusmyrtti

(Myrthus communis)

Vanhimpiin huonekasveihimme kuuluvaa myrttiä alettiin kasvattaa säätyläisperheissä jo 1800-luvun ensi vuosikymmenillä. Välimerenmaissa villinä esiintyvää myrttiä on pidetty pyhänä kasvina antiikin Kreikasta alkaen. Sitä on käytetty uhritoimituksissa, koska kasvia poltettaessa muodostuu hyvänhajuista savua. Kreikassa myrtti oli pyhitetty Afroditelle ja Roomassa Venukselle. Noista ajoista saakka juontuu sen käyttö nimenomaan siveyttä symboloivana morsiuskasvina. Vielä meidän aikanamme on nähtävissä valokuvia, joissa morsiamet ovat sonnustautuneet myrttiseppeleeseen ja koristautuneet pienin myrttikimpuin päästä varpaisiin. Myrttikimppu on toiminut myös sulhasen napinläpikukkana. Kun taloon syntyi tytär, äiti alkoi kasvattaa yhdessä tyttärensä kansa myrttiä hääasun koristeeksi. Myrtti saatettiin antaa myös lahjaksi nuorelle naiselle naimisiinmenoa vauhdittamaan. Toisaalta myrtti on ollut vanhastaan myös kuoleman kasvi. Se on ollut yksi vainajan arkkua ja hautajaispöytää koristavista kukista ja oksista.

Myrtin kiiltävät tummanvihreät lehdet ovat soikeita, suikean puikeita. Lehdistä tislataan hajuvesi- ja kosmetiikkateollisuuden tarpeisiin hyvältä tuoksuvaa myrttiöljyä. Hyvältä tuoksuvat myös myrtin valkoiset pitkäheteiset kukat. Niiden hedelmä on sinipunertava musta marja, jotaon käytetty etenkin lammasruokien mausteena. Marjoista uutetaan myös likööriä. Kuuluisaa on etenkin Sardiniassa valmistettu likööri.

Myrtti viihtyy valoisalla, mutta ei paahteisella ikkunalaudalla normaalissa huoneenlämmössä, kunhan juuripaakku pidetään tasaisen kosteana. Myös ahkera sumutus pitää myrtin kauniina. Kuivuutta kasvi ei siedä. Lepoaikana lyhytkestoinen mullan kuivahtaminen on paikallaan. Myrtti ei ole kalkinsuosija, joten kasteluvedeksi sopii parhaiten sadevesi. Kasvukautena kasvia lannoitetaan kerran viikossa. Myrtin selviytyminen keskuslämmitysolosuhteissa on haasteellista, koska sen ihanteellinen talvetuslämpötila on jopa alle kymmenen asteen. Nuoret taimet istutetaan uuteen ruukkuun vuosittain. Vanhempiin kasveihin riittää vain pintamullan lisäys. Kokonaan multa vaihdetaan vasta kun juuripaakku on niin täynnä juuria, ettei multaa juuri näy. Mullaksi sopii kalkitsematon turve, jonka sekaan hyvä lisätä hieman hiekkaa ja sarvilastua pitkäaikaislannoitteksi.

Mummonpalsami

(Impatiens balsamina)

Mummonpalsami eli häpykannus on vieläkin vanhempi huonekasvimme kuin morsiusmyrtti. Nopeasti kasvavaa ja runsaasti kukkivaa kasvia alettiin kasvattaa säätyläisperheissä jo 1700-luvulla. Kun rahvas omi sen 1800-luvun lopulla, siitä tuli köyhien kasvi. Pienissä, vähävaloisissa asunnoissa se olikin käytännöllistä: siemenet otettiin talteen ja istutettiin kevään tullen. Muutakin hyötyä palsamista oli köyhän kansan keskuudessa. Kasvin meheviä varsia käytettiin tuoreeltaan haavojen hoitoon tai niitä pilkottiin pulloon, jossa ne muuttuivat muutamassa päivässä 'balsamivoiteeksi'. Jonkin aikaa paloviinassa uututtuaan palsaminvarsista saatiin ulkoisesti moneen särkyyn ja vaivaan käytettyä lääkettä. Yksivuotinen kasvi on kotoisin Intiasta ja Etelä-Kiinasta. Eurooppaan se saapui jo 1540 portugalilaisten merimiesten mukana. Ruotsissa palsamin ensimmäinen kasvattaja 1600-luvulla oli kasvitieteilijä Olof Rudbeck.

Palsamin siemenet kylvetään huhtikuussa niukkaravinteiseen, turpeen ja hiekan sekaiseen taimikasvatusmultaan. Koulimisvaiheessa multa saa olla ravinteikasta ja hyvin vettä läpäisevää. Palsami viihtyy runsaassa valossa, mutta paahdetta sekään ei siedä. Se rakastaa kosteuutta, mutta ei liikaa märkyyttä. Suihkutus silloin tällöin saa sen kukoistamaan. Kasvia lannoitetaan koko kesän ajan esimerkiksi kanankakkaliuoksella.

Muratti

(Hedera helix)

Jokainen etelänlomalainen on nähnyt sisiliskojen vilistävän kiviaidoilla murattiköynnösten välissä. Muratti tai euroopanmuratti kasvaa luonnonvaraisena miltei kaikkialla Euroopassa. Ruotsissa sitä tavataan Tukholman korkeudelle ja Norjan länsirannikolla 60. leveyspiirille saakka. Meillä se on ollut suosittu huonekasvi 1900-luvun alusta 1930- ja 1940-luvuille saakka. Antiikin Kreikassa Dionysokselle pyhitetty muratti oli elämänilon kasvi. Siksi häissä ja hautajaisissa koristauduttiin murattiseppelein. Ensimmäisille kristityille muratti edusti kuolemamattomuutta ja taivaallista iloa. Mutta on muratilla mustempikin puolensa. Sen on uskottu aiheuttaneen sairauksia, onnettomuuksia ja jopa kuolemia. On olemassa sanonta, jonka mukaan siellä missä muratti viihtyy, ei viihdy onni. Nyt nämä uskomukset ovat unohtuneet. Tutkimusten mukaan muratti puhdistaa huoneilmaa formaldehydeistä ja muista myrkyllisistä aineista. Muratin kasvutapa on köynnöstävä. Luonnollisilla kasvupaikoillaan se voi kiivetä puiden runkoja pitkin kymmenien metrien korkeuteen tai levittäytyä maanpeittokasviksi. Vanhaksikin muratti voi elää. Maailmalla tunnetaan jopa 400 vuoden vanhoja yksilöitä.

Pohjoisikkunalla viihtyvää murattia kastellaan tasaisesti huoneenlämpöisellä vedellä kasvukaudella maaliskuusta syyskuulle. Kastelukertojen välillä multa saa kuivahtaa. Talvella murattia kastellaan niukemmin. Lannoitetta on syytä antaa ainakin kerran viikossa. Multa vaihdetaan vuosittain. Sopiva kasvualusta saadaan, kun hyvään kukkamultaan sekoiteaan yksi osa turvetta. Kesäksi muratin voi siirtää ulos. 

Mustanmerenruusu

(Achimenes Longiflora-Ryhmä)

Mustanmerenruusu ei ole ruusu eikä se ole kotoisin Mustaltamereltä, vaan Pohjois-Amerikan trooppisilta alueilta Meksikosta Pohjois-Argentiinaan ja Länsi-Intian saarilta. Zürichin yliopiston kasvitieteellinen puutarha sai ensimmäisen yksilönsä 1850. Sveitsistä kasvi levisi nopeasti koko Eurooppaan. Suomessa säätyläiset kasvattivat mustanmerenruusua jo samalla vuosikymmennellä. 1900-luvun vaihteessa se oli jo koko kansan kukka ja saikin toiseksi nimekseen torpankukka. Joskus sitä on kutsuttu myös hilkaksi. Mustanmerenruusu on monivuotinen ruoho, jolla on pienet suomuiset käpymäiset juurakot. Sahalaitaiset lehdet ja varret ovat karvojen peittämät. Yksittäiset sini- tai punavioletit kukat kasvavat lehtihangoissa.

Mustanmerenruusu tarvitsee koko kasvukauden runsaasti valoa, mutta ei paahdetta. Sitä on kasteltava säännöllisesti. Kukinnan aikana se iloitsee myös sumuttamisesta. Kukka menestyy parhaiten 18 – 20 asteen lämpötilassa. Kukinnan loputtua kastelua vähennetään ja lehtien annetaan kuivua. Lopuksi se leikataan juurta myöten ja ruukku tai ylös otetut kävyt siirretään viileään paikkaan. Helmi-maaliskuussa koivunnorkkoja muistuttavat kävyt istutetaan uudelleen noin kolmen sentin syvyyteen kukkamultaan, johon on mielellään sekoitettu hieman hiekkaa.

Oleanteri

(Nerium oleander)

Kukkivat oleander-aidat ovat piirtyneet monen etelänmatkalaisen kameraan. Vähästä-Aasiasta kotoisin olevasta oleanterista on ensimmäinen kirjallinen merkintä vuodelta 1596, mutta jo antiikin kreikkalaisten kerrotaan kasvattaneen sitä ruukuissa. Pohjolassa oleanteri oli yksi ensimmäisistä huonekasveista ja meillä se oli biedermeier-ajan muotikasvi. Sitä todistaa mm tieto, että konsuli Gustav Otto Waseniuksen orangeriassa oleantereita oli talvisäilytyksessä 1850 peräti 16 kappaletta. Myrkyllisen oleanterin on luultu pahentaneen ja jopa aiheuttaneen keuhkotautia. Siksi oleanterin kasvatuksen suosio hiipui 1900-luvun alussa juuri kun sitä oli alettu kasvattaa maaseudullakin. Kasvin sisältämää glygosidi-myrkkyä on käytetty sydänvian hoitoon. Etelä-Euroopassa nuoret miehet hankkivat 'sydänvian' syömällä oleanteria välttääkseen sotapalveluksen. Erikoinen tapaus sattui Napoleonin sotilaille Espanjan-valloitusretkellä: sotilaat olivat lihaa paistaessaan vuolleet grillitikuiksi oleanterinoksia sillä seurauksella, että kaikki herkkuja syöneet kuolivat. Myös monet nuoret naiset saivat myrkytyksen tai saattoivat jopa kuolla yrittäessään aborttia oleanterin avulla. - Oleanterin runko on ruskeahko ja nahkamaiset lehdet kapeansuikeita. Oleanteri kukkii keskikesällä punaisin, keltaisin tai valkoisin yksinkertaisin tai kerrotuin kukin.

Oleanteri rakastaa aurinkoa ja viihtyy siksi eteläikkunalla. Toinen asia, jota oleanteri rakastaa, on vesi. Sen tieteellinen nimikin 'nerium' tulee kreikan vettä tarkoittavasta sanasta. Kasvia on siis kasteltava ahkerasti erityisesti silloin, kun kukka ryhtyy kukkimaan. Mullan kuivuminen saattaa tiputtaa nuput. Lautasella saa olla aina vettä. Istutusvaiheessa ruukkuun on hyvä lisätä mullan lisäksi hyppysellinen sarvilastua. Kesällä sitä on hyvä lannoittaa kerran viikossa kanankakkaliuoksella. Ennen pakkasia oleanterin voi viedä vaikka kellariin, jos siellä on jonkin verran valoa. Alle viiden asteen lämpötila ei saa kuitenkaan laskea. Lepoaikana oleanteria kastellaan niukasti haalealla vedellä. Silloin multa saa kuivahtaakin kastelukertojen välillä.

Onnenapila

(Oxalis regnellii)

Onnenapila on kotoisin trooppisesta Etelä-Amerikasta. Kasvin vaaleanvihreät, pitkäperäiset ja kolmilehdykkäiset lehdet ovat tasakärkiset ja sirot. Meillä onnenapilaa on kasvatettu jo 1800-luvulla mm isojen palmuruukuissa mattomaisena peitekasvina. Valossa, vaan ei paahteessa viihtyvälle onnenapilalle itäikkuna on paras kasvupaikka. Hajavalo saa sen viihtymään entistä paremmin. Onnenapilan on sanottu ennustavan säätä: pimeässä ja kylmässä sen lehdet vetäytyvät suppuun, kun taas kosteassa ja voimakkaassa auringonpaisteessa ne avautuvat. Syötävät lehdet, niin kuin luonnonvaraisen käenkaalenkin lehdet, ovat hapokkaita ja mehukkaita. Ne sisältävät raparperin tavoin oksaalihappoa ja voivat siksi korvata sitruunamehun salaateissa. Lehtiä voi käyttää myös keittojen ja kastikkeiden mausteena. Myös kukat ovat syötäviä. Aiemmin onnenapilan lehtiä on käytetty myös muste- ja ruostetahrojen poistoon pellavavaatteista.

Onnenapilaa voi hoitaa läpi vuoden ilman lepoaikaa ja saada sen säilymään vihreänä ja kauniina, mutta sen voi antaa myös lakastua syksyllä kaikessa rauhassa. Ruukun voi siirtää mielellään viileään, joko pimeään ja valoisaan paikkaan. Lepoaikana sitä kastellaan kerran kuussa. Kevättalvella, helmi-maaliskuussa multapaakku kaadetaan sanomalehden päälle ja heikoimmatkin pienet mukulat kerätään talteen uutta istutusta varten. Mielellään useampi mukula istutaan samaan ruukkuun noin kolmen sentin syvyyteen hyvään kosteaan kukkamultaan. Aluksi lämpimään asetettua ruukkua kastellaan varovasti. Hyvissä oloissa kukat ilmestyvät 8 – 10 viikon kuluessa. Kukintaa voi jatkua syksyyn saakka, kun muistaa nyppiä kuivuneet kukat pois.

Opuntiakaktus

(Opuntia ficus-indica)

Välimerenmaissa matkustavat ovat varmasti nähneet kuivilla tienvarsilla rikkaruohona kasvavia kookkaitakin opuntiakaktuksia (Opuntia littoralis), mutta yleisimmin viljellään kaktusviikuna-lajiketta hyvänmakuisten hedelmien takia. Opuntioita on olemassa noin 190 lajia, mutta yleisimmin kotona kasvatettu laji on nimeltään viikunaopuntia tai viikunakaktus. Opuntiat kasvavat kaktuskasvien koko esiintymisalueella Kanadasta Etelä-Argentiinaan. Paitsi mantereella niitä on myös Karibian alueella ja Galapagossaarilla. Suomen Turkuun opuntiakaktuksen Amerikasta toi jo 1700-luvulla Pietari Kalm. Luonnossa opuntiat ovat pensasmaisia tai puumaisia ja kasvavat jopa kymmenmetrisiksi. Suvun jäsenille on ominaista levymäisistä nivelistä (kladodeista) koostuvat versot, jotka vaihtelevat muodoltaan pyöreistä vinokaiteen muotoisiin. Lehdet ovat pieniä, lieriömäisiä tai kulmikkaita, meheviä ja ruodittomia. Useimmat opuntiat ovat pitkien piikkien suojaamia, ja piikkiryhmissä on ihoa ärsyttäviä karvoja, jotka tarrautuvat kosketuksesta ihoon pienten väkästen avulla. Useimmilla lajeilla esiintyy molempia. Kukat sijaitsevat varsinivelten laidoilla, tavallisesti yksittäin, ja ovat väritykseltään vaihtelevia. Kukissa ei ole maljamaista pohjusta, vaan pohjus on emin vartalon ympäriltä pallomainen tai laakea. Siinä on areoleja ja lehtimäisiä suomuja. Hedelmät sijaitsevat yksittäin tai toisinaan ryhmittäin, ja ovat enimmäkseen meheviä ja avautumattomia. Siemeniä niissä on muutama tai paljon, väriltään ne ovat valkoisia tai ruskeita ja selvästi sivulta litistyneitä. Niissä on kalju tai karvainen siemenvaippa. Meksikossa ja jopa Sisiliassa on kaupallisia viljelmiä, joilla niitä kasvatetaan. Niistä on valmistettu mehua, hilloa, marmeladia ja hyytelöä. Viikunaopuntian hedelmiä myydään Suomessa syksyisin kaktusviikunan nimellä.

Opuntiat, kuten muutkin aavikkokaktukset tarvitsevat paljon valoa ja sietävät hyvin kuivuutta. Kesällä kasvia kastellaan kohtalaisesti ja lannoitetaan pari – kolme kertaa kuussa mielellään nestemäisellä lannoitteella. Opuntiakaktus vaatii hedelmällisen kasvualustan, jossa on hyvä salaojitus. Tämä voidaan saavuttaa usealla eri tavalla. Yksi niistä on sekoittaa yli puolet vermikuliittia, vähän kookoshakkelusta tai turvetta) ja hiekkamultaa. Multaan voi lisätä jonkin verran orgaanista ainesta tai kompostijätettä. Kasvualusta tulee säilyttää samana vuodesta toiseen. Multaa opuntiakaktukselle ei tarvitse vaihtaa kuin parin kolmen vuoden välein.

Paavalinkukka

(Saintpaulia, Ionantha-Ryhmä)

Paavalinkukka eli saintpaulia on suhteellisen nuori huonekasvi. Sen löysi 1892 Usambaran vuorten sademetsistä, nykyisestä Tansaniasta, tuolloin Itä-Afrikan kuvernöörinä toiminut saksalainen paroni Walter von Saint Paul-Illaire (1860 – 1910). Hän lähetti kukan siemeniä kasviharrastajaisälleen Ionatalle. Jo seuraavana vuonna saksalainen puutarhalehti julkaisi ensimmäisen selvityksen uudesta kasvista, joka oli nimetty löytäjänsä ja hänen isänsä mukaan Saintpaulia Ionanthaksi. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kalifornialainen taimitarha Armacost & Royston aloitti jalostustyön ja kauppasi risteymiä 'afrikanorvokkeina'. Paavalinkukkia jalostettiin Euroopassakin, mutta Euroopan-valloituksen kasvi aloitti vasta 1962, kun saksalainen puutarhuri Herman Holtkam onnistui kehittämään lehtiä pudottamattoman lajikkeen. Nykyisin myytävät lajikkeet ovat hybridejä. Kukkien muodossa ja väreissä on valinnanvaraa alkuperäisestä sinivioletista vaaleanpunaiseen ja valkoiseen saakka.

Helppohoitoinen paavalinkukka ei siedä suoraa auringonvaloa, joten eteläikkuna ei ole sille paras kasvupaikka paitsi sydäntalvella, jolloin se toivoisi hieman viileämpää lämpötilaakin. Paavalinkukkia kastellaan pehmeällä, haalealla vedellä mielellään aluslautasella, jotteivät sen lehdet ja lehtiruusukkeet kastuisi. Kastelukertojen välillä multa saa kuivahtaa. Lannoitettakin annetaan kukalle säästeliäästi. Paavalinkukan juuret ovat pienet, joten se menestyy vallan mainiosti pienessä ruukussa hiekansekaisessa mullassa. 

Paksumesiriippa

(Codonanthe crassifolia)

Kaksisirkkaisen kasvilajin kuvaili ensimmäisenä alankomaalainen tuomari ja kasvitieteilijä Hendrik Charles Focke ja nykyisen nimen paksumesiriippa antoi amerikkalainen Conrad Vernon Morton 1900-luvun alkupuolella. Kauniimmankin nimen tälle runsasvartiselle ja riippavartiselle, hentojuuriselle suikealehtiselle kasville olisi voinut antaa. Kauneinta siinä ovat kiiltävien paksujen lehtien lisäksi kellomaiset, pareittain esiintyvät kukat. Parisenttisellä valkoisella kukalla on tumma nielu. Kasvi kukkii kesällä, mutta yksittäisiä kukkia voi puhjeta muulloinkin. Kuihtuneen kukan tilalle kehittyy punainen marja.

Paksumesiriippa vaatii menestyäkseen tasaisen lämmön ja kosteuden. Multa ei saa kuitenkaan olla märkää. Kasvia lannoitetaan säännöllisesti laimealla liuoksella. Sumutuksesta paksumesiriippa pitää. Sitä lannoitetaan normaalia laimeammalla liuoksella. Paksumesiriippa istutetaan uudelleen vasta, kun entinen ruukku on käynyt ahtaaksi. Ruukku kannattaa salaojittaa hyvin.

Papinkaura

(Billbergia x windii)

Brasiliasta ja Argentiinasta kotoisin oleva papinkaura, oikeammin kaaripapinkaura on kahden lajin, Billbergia nutansin ja Billbergia decoran, risteymä. Ananaskasveihin kuuluva papinkaura oli 1920- ja 1930-luvuilla vaikuttaneen funktionalismin muotikasvi. Kasvisuku on saanut nimensä ruotsalaisen kasvi- ja eläintieteilijän Gustaf Johan Billbergin (1772 – 1854) mukaan. Kasvilla on suhteellisen kapeat, kourumaiset ja nahkeat, kaarevasti riippuvat lehdet. Nuokkuvat, pitkät, usein sinilaitaiset kukat tulevat esiin marjapuuronpunaisten suojuslehtien alta. Kukinta osuu vuoden pimeimpään aikaan.

Kukinnan jälkeen papinkaura haluaa pitää lepotauon, jolloin sitä ei kastella lainkaan. Kasvi viihtyy valossa, mutta ei suoranaisessa auringonpaahteessa. Sille kelpaa tavallinen huoneenlämpö, mutta talvella ihanteellinen lämpötila olisi 16 astetta. Kuivastakaan huoneilmasta papinkaura ei säikähdä. Keväisin se istutetaan uudelleen ravinnepitoiseen turpeen ja mullan sekoitukseen. 

Rahapuu

(Crassula ovata)

Etelä-Afrikan kuivilta savanneilta kotoisin olevaa rahapuuta on kasvatettu Pohjolasssa huonekasvina jo sadan vuoden verran. Oikeaa puuta muistuttava kasvi kasvaa luonnossa parimetriseksi pensaaksi ja äityy talviaikaan kukkimaan kotiseudullaan pienin, tähdenmuotoisin ja vaalean ruusunpunaisin kukin. Joku onnekas kotikasvattajakin voi saada rahapuun kukkimaan, jos kasvi on kyllin vanha ja saanut kuivua lepoaikana rauhassa, viileässä noin kymmenen asteen lämpötilassa. - Rahapuu on Suomen yleisimpiä huonekasveja. Joskus sitä on kutsuttu myös paratiisi- tai elämänpuuksi. Hitaasti kasvava rahapuu voi saavuttaa metrin korkeuden ja leveyden.

Kesäaikaan rahapuuta kannattaa pitää puolivarjossa, mutta talvella eteläikkuna on sille paras kasvupaikka. Mehevät lehdet toimivat kasvin vesivarastoina, joten sitä on kasteltava niukasti. Lannoittakaan rahapuuta ei saa liikaa. Kasvukaudella kerran viikossa lannoitusta riittää. Koska rahapuu kasvaa luonnosssakin hiekkaperäisessä mullassa, hiekkapitoinen kaktusmulta sopii sille kotioloissakin. Kasvi viihtyy kokoonsa nähden pienessä ruukussa. Jotta se pysyisi pystyssä, se kannattaa istuttaa mahdollisimman painavaan saviruukkuun, jonka pohjalle asetetaan vielä kiviä lisäpainoa antamaan. Uudelleenistutus on tarpeen vain, jos entinen ruukku käy pieneksi.

Rohtoaaloe

(Aloe arborescens)

Rotevakasvuinen ja monihaarainen rohtoaaloe kasvaa luonnossa parin kolmen metrin korkuiseksi puutuvavartiseksi kasviksi. Se kuuluu satapäiseen kasvisukuun, jonka edustajia tavataan maapallon trooppisilla alueilla Afrikassa, Kiinassa, Intiassa ja Keski-Amerikassa. Rohtoaaloe tuotiin 1701 Afrikasta Amsterdamiin, josta se levisi muualle Eurooppaan. Suomessa säätyläiset kasvattivat sitä huonekasvina jo 1800-luvulla. Kasvilla oli paikkansa sekä Fredrika Runebergin että Ferdinand von Wrightin huonekasvivalikoimissa. Rohtoaaloella oli useita paikallisia nimiä, joista kasvin puuta merkitsevään arborescens-sanaan viittaava puuaaloe oli yleinen. Ruotsinkieliet sanat plåsterträd, läkeblad ja sårträd viittaavat kasvin lääkekäyttöön. Kasvin oli jo varhain huomattu auttavan erilaisten iho-ongelmien, palovammojen, paleltumien ja haavojen hoidossa. Aaloessa on kortisonin tavoin vaikuttavaa entsyymiä. - Aaloen hammaslaitaiset lehdet ovat harmahtavan vihreät, vaalean vahakerroksen peittämät, kiemurtelevat, kärkeä kohti ohenevat, paksut ja mehevät. Jos sen onnistuu saada kukkimaan, kukka on himmeän lohenpunainen.

Rohtoaaloe rakastaa valoa ja sopii hyvin kuiviin asuntoihimme. Muutenkaan se ei ole hoidon suhteen ronkeli. Se sopii laiskalle kastelijalle, koska liika kastelu voi jopa tappaa sen. Kasvukautena se toivoo kuitenkin tasaista kastelua ja viikottaista lannoitusta. Aaloe viihtyy tavallisessa huoneenlämmössä, mutta talvikaudeksi pieni viilennys ei ole sille pahasta. Isoksikin kasvava kasvi tulee toimeen pienessä ruukussa. Jotta ruukku pysyisi pystyssä, se on parasta panna painavaan ja isompaan suojaruukkuun. 

Siroliuska-aralia

(Schefflera arboricola)

Australiasta ja Taiwanilta kotoisin oleva siroliuska-aralia on suosittu huonekasvi rehevyytensä, helppohoitoisuutensa ja sopeutuvaisuutensa ansiosta. Sen lehdet ovat kiiltävät, pitkäruotiset ja sormilehdykkäiset. Lehdet voivat olla tummanvihreitä, kelta-vihreä- tai valko-vihreäkirjavia. Kotioloissakin siroliuska-aralia voi hyvällä hoidolla kasvaa pari-kolmemetriseksi.

Siroliuska-aralia kannattaa sijoittaa itä- tai länsi-ikkunalle. Etenkin kirjavalehtiset lajikkeet vaativat paljon valoa, kokonaan vihreälehtiset voit sijoittaa huoneen perällekin, mutta varjossa kasvista ei kuitenkaan tule kovinkaan tuuhea. Siroliuska-araliaa kastellaan tasaisesti läpi vuoden. Mullan on kuitenkin syytä kuivahtaa välillä. Sumutuksesta kasvi tykkää. Siroliuska-araliaa lannoitetaan keväästä syksyyn kerran viikossa, talvella kerran kuussa. Jos kasvi hujahtaa liikaa, sen latvasta voi leikata versoja. Nuoren kasvin ruukku on hyvä vaihtaa isompaan joka kevät. Vanhoille kasveille riittää uudelleenistutus korkeintaan parin-kolmen vuoden välein.

Soihtuköynnös

(Aeschynanthus speciosus)

Kaakkois-Aasiasta peräisin olevia soihtuköynnöksiä on kasvatettu pitkään huonekasveina. Aeschynanthus speciosus -lajike tunnetaan myös borneonkaunottarena ja sen serkku Aeschynanthus radicans puolestaan jaavankaunottarena. Englanninkielisessä maailmassa kasvi tunnetaan nimillä basket vine (koriköynnös) ja lipstick plant (huulipunakasvi, koska sen punaisen tai kellanpunaisen kukan voi ajatella näyttävän huulipuikolta). Luonnossa useimmat soihtuköynnökset kasvavat sademetsissä puiden päällyskasveina. Huonekasvinakin soihtuköynnöksen versot voivat kasvaa yli metrin mittaisiksi. Kukat ilmestyvät tiiviinä kimppuina versojen päihin, lajista. Kukinta-aika on yleensä keväästä syksyyn.

Soihtuköynnökset viihtyvät parhaiten amppelissa valoisassa ja lämpimässä paikassa, noin 20–25 asteen lämpötilassa. Talvisin se haluaa levätä hieman viileämmässä lämpötilassa. Silloin saa kastelunkin lähes lopettaa. Kasvukautena soihtukäynnöstä kastellaan kohtuullisesti. Monen muun huonekasvin tavoin se pitää suihkuttamisesta paitsi kukinta-aikaan. Soihtuköynnös pitää hieman happamasta kasvupohjasta, joten kasvupohjaan kannattaa panna happamoittavaa kaarnaa. Laimennettu kahviloraus silloin tällöin pitää myös kasvupohjan happamana. Kukinnan ajan samoin kuin keväällä ja kesällä lepokauden jälkeen soihtuköynnöstä voi lannoittaa joka toisella kastelukerralla. 

Soilikki

(Streptocarpus x hybridus)

Etelä-Afrikasta kotoisin oleva soilikki eli kellosoilikki on monen suomalaisen suosikkikasvi. Sen 'kantaäiti' tuli Eurooppaan 1825. Vuosisadan lopulla ja seuraavan alkupuolella soilikista tuli tärkeä koristekasvi. Sen jälkeen sen suosio on vaihdellut, mutta nyt se on päässyt taas suosioon, ja mikäpä on päästessä, sillä kasvi on kaunis ja helppohoitoinen. Nykyiset risteymät ovat erityisesti saksalaisten jalostustyön tuloksia. Soilikin pitkät tummanvihreät lehdet ovat kuperia ja paksusuonisia. Kukkien väri vaihtelee valkoisesta punaiseen ja tummanviolettiin.

Soilikki viihtyy tavallisessa huoneenlämmössä. Pitkien kesäpäiviemme ansiosta sitä voidaan pitää pohjoisikkunalla, jossa se ei saa liikaa aurinkoa. Ruukku on hyvä panna suojaruukun sisään, jotta se ei kuumenisi liikaa. Kastelusta on pidettävä huolta ja samoin kuin paavalinkukka, se suosii lautaskastelua. Ravinteita sille annetaan viikottain. Multa vaihdetaan maaliskuussa. Vanhastaan soilikille on suositeltu multaseosta, johon sekoitetaan kaksi osaa lehtimultaa, kaksi osaa kasvuturvetta ja yksi osa hiekkaa. Tuore rahkasammal ruukun pinnalla pitää mullan ilmavana ja edistää soilikin kasvua. Kasvi viihtyy matalahkossa ruukussa. Kellosoilikki ei ole kovin pitkäikäinen, joten suuria ruukkuja ei kannata käyttää. Kun ruukku jää pieneksi, kasvi jaetaan. Istutuksen jälkeen multa kastellaan hyvin ja ruukku viedään puolivarjoon. Vasta selvän toipumisen jälkeen kasvia aletaan kastella reippaammin.

Sädekaisla

(Cyperus alternifolius)

Sädekaislan runsasjuurisesta juurakosta kasvavat pystyt, suorat ja lehdettömät varret. Kapeat ja säteiset lehdet ovat kimppuna ohuiden varsien päässä. Sädekaisla asvaa sopivissa olosuhteissa jopa puolentoista metrin mittaiseksi. Lehtien kärjet taipuvat alaspäin. Pienet kellertävät tai punertavat kukinnot nousevat lehtikimpun keskeltä. Sädekaislaa nimitetään joskus niininkaislaksi ja sateenvarjokasviksi.

Huoneenlämpö on sädekaislalle sopiva. Märkyys on ehdoton edellytys. Sädekaislaa ei voi kastella liikaa. Ruukku pannaan syvään vesiastiaan, jossa on haaleaa vettä. Vettä lisätään päivittäin. Vain talvella se saa joskus loppuakin. Kasvukaudella sädekaislaa lannoitetaan laimealla liuoksella viikoittain. Kuihtuneet kukat nypitään pois, jottei kasvuvoimaa menisi siementen kehittymiseen. Kasvi istutetaan huhtikuun alussa saviseen multaan. Ruukku saa olla kasvin kokoon verraten pieni. Uudelleenistutuksen yhteydessä voi vähentää vanhoja latvoja.

Tuoksulehtikaktus

(Epiphyllum oxypetalum)

Etelä-Amerikasta kotoisin olevaa tuoksulehtikaktusta on alettu kasvattaa Suomessa huonekasvina jo 1800-luvun alkupuolella. Siitä tuli nopeasti suosittu helppohoitoisuutensa ja pitkäikäisyytensä takia. Suurimman osan vuotta ja joskus useitakin peräkkäin se on ulkonäöltään vaatimaton, mutta annas olla, kun sen kermanvalkoiset, tuoksuvat kukat aukeavat! Ne ovat avoinna vain yhden yön, minkä takia kukkaa nimitetään usein erheellisesti yönkuningattareksi. Tuoksulehtikaktuksen tiedetään olleen kansallisrunoilijallemme Johan Ludvig Runebergille tärkeä kasvi. Kun rotevakasvuisen kaktuksen kukinta koitti, Porvoon talon isäntä kutsui miesvieraita seuraamaan valkoisen ja ihanalta tuoksuvan kukan avautumista yön pimeimpinä tunteina. - Lehtikaktuksen lehdet eivät ole oikeastaan lehtiä, vaan leventyneitä, litteitä, loivasti aaltoreunaisia matalapykäläisiä varsia.

Kukkimista auttaa, jos lehtikaktus siirretään jo lokakuussa viileään noin 15 asteen lämpötilaan ja lopetetaan hoitamasta kokonaan. Lehdet saavat nahistua kaikessa rauhassa. Lehtikaktusta kastellaan kalkittomalla, mieluiten sadevedellä kasvuaikana runsaastikin. Lannoitetta on hyvä antaa parin viikon välein. Kukkimista voi edistää myös viemällä kaktus ulos varjoon ja pitämällä sitä siellä syksyn kylmiin asti. Uudelleen kasvin voi istuttaa parin kolmen vuoden välein kalkitsemattomaan multaan tai rodomultaan, johon on lisätty soraa ilmavuuden parantamiseksi.

Tuoksupelargoni

(Pelargonium 'Graveolens')

Johan Ludvig Runebergin vaimo, itsekin kirjailija ja taitava kukkaihminen Fredrika Runeberg uskoi vakaasti, että tuoksupelargoni parantaa kaikki sairaudet hammassärystä mustasukkaisuuteen ja hoitaa jopa reumatismin ja vilustumiset. Kreikassa kuivattuja tuoksupelargonin kuivattuja lehtiä myydään edelleen munuaisia puhdistavana teenä. Ruotsiin 1700-luvun lopulla tullutta tuoksupelargonia on kutsuttu milloin rosengeraniumiksi, akanpieruksi (käringfes), milloin hyväntuoksuiseksi (luktegott). Skånessa ja Tanskassa se on kulkenut muskotin nimellä. Nykyisin sitä nimitetään Ruotsissa yleisesti Westerlundin kukaksi tai terveyskukaksi. Enköpingiläinen kaupunginlääkäri Ernst Westerlund oli kuulemma suositellut ruusugeraniumia sairashuoneisiin puhdistamaan ilmaa. Sen lehdet ovat runsaasti liuskoittuvat ja niitä heilauttamalla tai niihin kevyesti koskettamalla ympärille leviää sitruunamaisen raikas tuoksu.- Nykyinen lajike on hyvin vanha kahden pelargonin risteymä. Sen risteyttäjää ja risteytyspaikkaa ei tiedetä tarkkaan, mutta Etelä-Afrikasta kotoisin olevan kasvin kuva ilmestyi ensimmäisen kerran 1792 Charles Louis L'Héritierin teoksessa Geraniologia. Tuokspelargoni on helposti haaroittuva ja melko nopeakasvuinen.Hajuvesiteollisuudessa geraniumöljy on tärkeä raaka-aine. Öljyä käytetään myös hieronnassa. Tuoksupelargonin lehtiä on käytetty juomien ja hillojen mausteena. Sen lisäksi ne sopivat salaatteihin, kastikkeisiin, leipiin ja keittoihin.

Tuoksupelargonin talvihoito eroaa kotipelargonin hoidosta sikäli, että sitä pidetään ikkunalla vuoden ympäri, eikä sitä päästetä kuivumaan. Kerran viikossa merileväliuoksella kastelu ja suihkuttelu silloin tällöin tekevät sille hyvää.

Tuonenkielo

(Aspidistra elatior)

Kiinasta ja Japanista kotoisin oleva tuonenkielo on tullut meille sekä idän että lännen kautta. Idän tulosuuntaan viittaavat kansanomaiset venäläistä hevosajuria tarkoittavat nimet issikka ja vossikka. Pietarilaisten kauppiaiden tiedetään myyneen kasvia Porvoon torilla. Oulussa tuonenkieloa taas on saatu ostaa Ruotsista ja Saksasta tulleista laivoista. 1800-luvulla kasvi oli suosittu säätyläiskodeissa. Myöhemmin se levisi kaupunkien työläiskoteihin ja maaaseudulle. Ehkä siitä syystä tuonenkielo tunnetaan myös nimillä suutarinkielo tai suutarinpalmu ja jokakodinjussi. - Tuonenkielon kämmenenlevyiset tummanvihreät lehdet ovat pitkäruotiset ja kätkevät sisäänsä (harvoin) kukkiessaan tummanlilan väriset kukat, jotka kavaltavat itsensä vain kypsän ananaksen tuoksusta.

Tuonenkielo selviää hyvin vähällä hoidolla ja vähässä valossa. Siitä syystä se on saanut Ruotsissa nimen nuorenmiehenkukka (ungkarlsblomma). Talvella tuonenkielo viihtyy viileässä eikä sitä hetkauta edes kuuden asteen lämpötila. Kesällä kasvin voi viedä ulos varjoisaan paikkaan. Ennen syyshalloja se on muistettava kantaa sisälle. Tuonenkielo viihtyy pienessä ruukussa. Multaa vaihdetaan keväällä vain, jos kasvin juuret näkyvät ruukun pinnalla. Kasvualustaksi sopii kukkamullan ja turpeen seos. Lannoituksessakin on oltava maltillinen. Laimea lannoiteliuos joka toinen viikko on riittävä. Talvisin kukkaa voi kastella kerran kuussa merileväliuoksella.

Unelma

(Aspararagus setaceus)

Etelä-Afrikasta kotoisin oleva asparaguksiin eli parsakasveihin kuuluva unelma on muurinmurtaja: sitä on kasvatettu yhtä hyvin säätyläisperheissä kuin työläiskodeissakin. Unelma sopii huolelliselle hoitajalle, siksi vaativa se on. Pohjolaan unelma tuli 1800-luvun lopulla. Kertaustyylien, uusbarokin ja uusrenessanssin aikaa se oli hetken jopa muotikasvi. Ihan alkuun kauppapuutarhat käyttivät unelmanoksia kukkien sidonnassa leikkovihreänä. Havupuiden neulasia muistutta lehdykät ovat kapeita ja siroja. Unelmanoksia saatettiin asettaa arkkuun vainajan rinnalla.

Unelma vaatii runsaasti valoa, mutta ei siedä paahdetta. Kasvukautena huoneenlämpö saa olla jopa 25 astetta, mutta talvella kasvi suosii viileämpää lämpötilaa. Liian kylmässä kasvi kuitenkin kuolee. Kesällä unelmaa kastellaan reippaasti, mutta vettä ei saa jättää lillumaan lautaselle. Unelma nauttii silloin tällöin saamastaan haalealla vedellä tehdystä hienojakoisesta sumutuksesta. Kasvukaudella sitä on hyvä lannoittaa viikoittain. Huolimatta laajasta mukulamaisesta juuristostaan unelma suosii pientä ruukkua. Mullaksi käy kalkittu runsasravinteinen kukkamulta, johon on mielellään sekoitettu hieman hiekkaa.

Vanhapoika

(Echinopsis multiplex)

"Vanhapojaksi" nimetty kaktus on yleisin Etelä-Amerikasta kotoisin olevista lajeista. Ne saattavat olla keskenään hieman erilaisia piikityksen tai kukkien värin suhteen. Se ei ole mikään ihme, sillä useimmat pallokaktukset ovat risteymiä. Yhteisiä piirteitä "vanhapojille" ovat pitkät, suomumaiset, kapeatorviset ja suppilomaiset kukat, jotka ovat väriltään yleensä hennon ruusunpunaisia tai joskus jopa vitivalkoisia. Vanhallapojalla on 12 – 15 versoa. Piikit ovat lyhyitä, yleensä alle kahden sentin mittaisia. Vanhetessaan "vanhapojat" kasvavat pylväsmäisiksi. Niiden kukkimaan saaminen vaatii taitoa. Hyvällä onnella kasvattaja saattaa yllättyä verson sivuun ilmestyvästä karvaisesta nupusta, jonka kehittyminen kukaksi kestää kauan, mutta itse kukkiminen vain vuorokauden. Sitä kokemusta kannattaa kuitenkin odottaa.

"Vanhapoika" vaatii runsaasti auringonvaloa eikä ole paahteestakaan moksiskaan. Sopivia kasvupaikkoja sille ovat etelä- ja länsi-ikkuna. Kasvukautena sille riittää huoneenlämpö, mutta loka-maaaliskuussa lämpötila saisi olla viileä, jopa 10 astetta. Jos haluaa, että kukkaan ilmestyy huhtikuussa nuppua, patteri kannattaa säätää alhaisemmalle lämpötilalle tai sulkea kokonaan. Keskikesällä "vanhapoikaa" kastellaan runsaasti, mutta jo elokuussa vähemmän. Lepokautena kastelu lopetetaan lähes kokonaan. Vettä annetaan vain kerran kuukaudessa sen verra, etteivät juuret pääse kuivumaan. Pallokaktukset vaativat kasvualustakseen multaseoksen, jossa on puolet vahvaa, kalkkipitoista kompostimultaa ja leca-soraa. Merileväliuoksen lisääminen kasteluveteen ympärivuotisesti on "vanhapojalle" hyväksi. Pieni ruukku vaihdetaan vain hieman isompaan saviruukkuun vasta sitten, kun juuristo on täyttänyt ruukun.

Verenpisara

(Fuchsia x hybrida)

Meksikosta löydetty verenpisara risteytettiin toisen lajin kanssa 1832. Tästä ja eräiden muiden lajien risteytyksistä ovat kehittyneet nykyiset verenpisarat, joissa lajirunsautta ja värikirjoa totisesti riittää! Toiset verenpisarat viihtyvät amppeleissa, toiset kasvattavat puumaisen rungon. Suomessa ulkomailta tuodusta uutuuskasvista tuli muotikukka jo biedermeierin aikaan 1800-luvun alkupuolella, mutta sen kasvatus yleistyi vasta 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Verenpisaran kukkia aseteteltiin vainajan arkkuun eikä niitä sen vuoksi ollut soveliasta antaa lahjaksi tai onnittelukukiksi. 

Verenpisaran lehdet ovat vastakkaiset, soikeat, nirhalaitaiset, kiiltävät ja mehevät. Kukat ovat yleensä riippuvia, painavia ja yleensä kaksivärisiä. Verhiö on yleensä toista väriä kuin kuin yksinkertainen tai kerrottu teriö.

Verenpisara kukkii kunnolla saadessaan riittävästi valoa. Itä- ja länsi-ikkunat ovat sille parhaita paikkoja. Ulkosalla se viihtyy puolivarjossa. Liiasta auringonpaisteesta kertovat roosanvärisiksi muuttuvat valkoiset kukat. Paahteessa kasvit varistavat myös nuppujaan. Verenpisaraa on kasteltava säännöllisesti etenkin nuppu- ja kukintavaiheessa. Kukinnan jälkeen kastelua saa vähentää. Lepoaikana lokakuusta maaliskuuhun kukkaa kastellaan vain sen verran, etteivät versot lakastu. Lehtien putoamisesta lepoaikana ei kannata huolestua. Maalis-huhtikuussa verenpisaraa saa leikata reippaasti. Silloin se istutetaan hieman suurempaan ruukkuun runsasravinteiseen kevyeen kukkamultaa. Ruukun pohja salaojitetaan saviruukkumurskalla tai leca-soralla. Lannoituksen voi hoitaa pitkävaikutteisella typpilannoitteella, kuten sarvilastulla. Viikottainen lannoitus aloitetaan vasta noin neljän viikon kuluttua uudelleen istutuksesta. 

Viirivehka

(Spathiphyllum wallisii)

Etelä-Amerikassa luonnonvaraisena kasvava vehka muodostaa leveän, tuuhean lehtiruusukkeen pitkänsoikeista tummanvihreistä lehdistä. Keltaista puikelokukintoa ympäröi leveä valkoinen suojuslehti. Kasvi voi kukkia mihin aikaan vuodesta vain.

Viirivehka viihtyy parhaiten puolivarjossa. Niukassa valossa se ei kuitenkaan kuki. Kasvia saa kastella kokemukseni mukaan välistä ihan reippaastikin, talvella tosin vähemmän. Kesällä lannoitus silloin tällöin on tarpeen. Viirivehka vaihdetaan uuteen multaan kasvukauden alussa. Ruukun ei tarvitse olla kovin suuri.

CAROLINA/KAROLIINA

Vuoden 2024 pelargoni on 'Carolina'. Kasvin kukan ylimpien terälehtien keskiosa on valkoinen, aniliininpunainen suonitus näkyy siinä selvästi. Kukkaperä on voimakkaan punainen. Karoliinan vaiheita voidaan seurata 1800-luvulle Tyrvääseen. Se on vanhimpia tunnettuja suomalaisia perinnepelargoneja. Karoliina on kasvutavaltaan hennompi kuin vaikkapa Hautalammin Tyyne ja sen kukinto on melko pitkän ja hennohkon kukkavarren päässä kuten Viipurin Evakollakin. Kasvin lehdet ovat reunoiltaan melko säännöllisen muotoiset, eivät erityisen sahalaitaiset. Lehtien keskiosa on reunoja hieman vaaleamman vihreä.

FREDRIKA RUNEBERG

Tuoksupelargoni Fredrika Runebergin juuria voidaan seurata aina 1800-luvun Porvooseen Fredrika ja Johan Ludvig Runebergin kotiin. Kukkaa on kutsuttu myös tuoksupielikiksi sen erittämän melko voimakkaan sitruunaan vivahtavan tuoksun vuoksi. Nimenä on myös lemmenkukka, sillä sitä kasvatettiin makuukamareissa tuomaan raikasta tuoksua – ja enkä se vaikutti muutenkin. Pelargoni on helposti haaroittuva ja melko nopeakasvuinen. Sen lehdet ovat runsaasti liuskoittuvat ja niitä heilauttamalla tai niihin kevyesti koskettamalla ympärille leviää sitruunamaisen raikas tuoksu.

HAUTALAMMIN TYYNE

Hautalammin Tyyne -nimen saaneen pelargonin emokasvi on kukkinut 1940-luvulla Ilmajoella Tyyne Hautalammilla. Nykyisin pelargoni kasvaa mm. hänen tyttärentyttärillään. Kasvutavaltaan Hautalammin Tyyne on pysty, varreltaan tanakka ja heikosti haaroittuva. Kookas kukinto on näyttävä, väriltään vaalean lohenpunainen. Pelargonin lehdet ovat kookkaat, reunoilta jossain määrin sahalaitaiset ja melko pyöreät. Lehtien keskiosassa on muuta lehteä hieman vaaleampi pyöreähkö alue, jota kehystää tummempi kehä.

INGRID tai DRONNING INGRID

Ingrid tai Dronning Ingrid on tanskalainen vastine Mårbacka-pelargonille, ja se lasketaan myös vanhanajan pelargoneihin. Se on voimakaskasvuinen ja kukinto on kauniin vaaleanpunainen. Kukkien terälehtien reunat ovat lähes valkoiset, mutta muuttuvat kukan keskiosassa hennon vaaleanpunaisiksi. Dronning Ingrid on kestävä pelargoni ja sitä voidaan talvettaan viileässä ja valoisassa huoneessa vähäisesti kastellen. Kevään tullen se on syytä istuttaa uuteen ruukkuun ja leikata talven aikana kasvaneet hontelot varret pois.

FILIPPA tai PRINSESSE FILIPPA

Lähinnä kauppapuutarhojen välityksellä Suomeen levinnyt vanha pelargonilajike, jota ei varsinaisesti lasketa kotimaiseksi perinnepelargoniksi, vanhanajan pelargoniksi. Kasvutavaltaan se on varsin tanakka, lehdet ovat kookkaat ja vyöhykkeiset ja niiden keskellä kiertää muuta lehteä tummempi vyöhyke. Filippa on ns. ruusunnuppupelargoni samoin kuin Viipurin Evakko. Tuuhea kukinto on tanakan kukkavarren päässä. Kukat ovat sävyltään vaaleanpunaiset.

MÅRBACKA

Mårbacka on vanhaa ruotsalaislähtöistä pelargonilajiketta, joka on nykyisin laajalle levinnyt ja tunnetuimpia sekä suosituimpia perinnepelargoneja. Pelargoni on voimakaskasvuinen ja melkotanakka. Kukat ovat reunoiltaan lähes valkoisia, mutta terälehtien keskiosassa on selkeästi vaaleaan roosanpunaiseen taittuva sävy. Lehdet ovat sävyltään tasaisen vihreät.

RANTA-PANTIN HELLY

Pelargonin emokasvi on kotoisin Kauhajoen Hyypästä Ranta-Pantin talosta, jossa se on ollut aikoinaan emäntä Helly Ranta-Pantin hyvässä hoidossa. Häneltä pelargonin pistokkaita saatiinmm. Kauhajoen museolle, josta pelargonin kanta on kulkeutunut Seinäjoelle. Pelargonin historia ulottuu vuosikymmenien taakse. Pelargonin kukka on sävyltään tumman fuksianpunainen ja siinä on vain viisi terälehteä, joiden keskiosassa on hento oranssin sävyinen raita kohti kukan keskiosan heteitä. Lehti on tasaisen tummanvihreä ja sen on pinnaltaan aavistuksen kiiltävä. Kookkaat lehdet ovat voimakkaasti reunoistaan aaltoilevia.

VIIPURIN EVAKKO

Viipurin Evakko on ns. ruusupelargoni, jonka emokasvi on tuotu sota-aikana evakkokuormassa Viipurista ensin Kauvatsalle, josta sen pistokkaita kulkeutui Kauhajoelle ja Kauhajoen museolta Seinäjoelle. Kasvin taustoja voidaan seurata vähintään 1940-luvulle sota-aikaan.Viipurin evakko on myöhäinen kukkija. Pelargoni on komeimmillaan usein vasta kesän loppupuolella. Kukintojen varret ovat melko hentoja ja niiden päässä on helakanpunainen kukinto, jonka yksittäiset kukat muistuttavat pieniä ruusuja. Tästä nimitys ruusunnuppupelargoni. Viipurin Evakko on valittu vuoden 2022 perinnepelargoniksi.

YLI-TUINAN HILKKA

Kaunis, kerrottukukkainen Yli-Tuinan Hilkka on kotoisin Kiikan Yli-Tuinan tilalta, jossa se on kasvanut "aina" eli nykyisin jo satakunta vuotta. Perinnepelargonin kasvutapa on samanlainen kuin muillakin vanhoilla lajikkeilla. Kasvi on rehevä ja voimakaskasvuinen, kukat ovat kerrotut ja väriltään lohenpunaiset. Terälehdet ovat reunoilta hennon vaaleat ja tummenevat kukinnon keskustaan.